Tag: “Sakset kädessä ei saa juosta” (2004)

Vilja-Tuulia Huotarinen, “The Light in the Nursery Lacerates My Wound”

hecksinductionhourLeave a comment

Lastenhuoneen valo leikkaa haavan, laser-säde suihkii:
olen tässä ja tässä ja tuossakin, uudestaan kohotettu katse,
tottunut pyristelemään hämärässä. Katossa laukkaavat
kreivit ratsuineen, pistimet kuin kompassineulat,

lastenhuoneen valo pesee kasvot, puen vaatteet ja riisun
taas, sammutan lampun ja hiukset syttyvät pieluksella,
maailma rullaa nukenvaunuissa ees ja taas, hiekka rahisee ja
hevoselta pudonnut silmä vaanii korkean yön yllä.

stained glass

The light in the nursery lacerates my wound, the laser beam whooshes.
I am here and here and there, too. My gaze is raised again,
Used to floundering in the dark. On the ceiling, counts
Gallop with their horses, their bayonets like compass needles.

The light in the nursery washes my face. I get dressed and undress
Again. I turn the light off and the pillow sets my hair on fire.
The baby pram rolls back and forth. The sand rasps.
Slipping from a horse, my eye lurks atop a towering night.

Source: Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 57. Translation and photo by Living in FIN

Vilja-Tuulia Huotarinen, “Bandages”

hecksinductionhourLeave a comment

dscn1579

Laastareita on mukana,
kaiken voi korjata, paikata, peitota.
Tehdä eheäksi. Vartalo on neulanpistoja täynnä,
koruommel kun suojaväri,
kokoon harsitut saumat terälehtien hiussuonet.
Kaiken varalta en halua parantua.
Sormenpäähän nousee tumma nuppu,
tuskin aavistuksen kokoinen

alan puhaltaa

ja kukka aukeaa, valtoimenaan.
Ratamonlehdet joutavat mennä
ja jokainen kaunis sana maatuu,
kaatuu astiakaapin lautasrivistö.
Langanpäät sulavat suolaan.
Tähän tulee sydämenlyönti,
valonkatkaisijan kipakka isku.

* * * * *

Bandages we have.
Everything can be mended, patched, defeated.
Made whole. The body is chockablock with stitches,
embroidery as protective coloring,
seams caulked together, capillaries of petals.
To be on the safe side, I don’t want to get better.
A dark bud thrusts into the fingertip,
the size barely suggested

inflating the areola

and the flower opens, riotously.
The plantain leaves have to go,
every lovely word decomposes,
and the plates stacked in the cupboard collapse.
The thread ends dissolve in the salt.
The heartbeat comes to this,
The light switch’s sudden attack.

Source: Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 33. Photo and translation by Thomas H. Campbell

Vilja-Tuulia Huotarinen, “Everything Must Be Imagined”

hecksinductionhourLeave a comment

kauppakatu disaster

Kaikki on kuviteltava, jos mielii pysyä hengissä.
Kun nurkan takaa huutaa pum, ei tiedä, keneen osuu.
Piha on ei kenenkään maat, ruumiit makaavat rauhassa,
hipihiljaa vieri veressä. Teen keinussa kieppejä kaksitoista
kertaa peräkkäin, en ole aivan terve. Puut ovat tänään vaiti,
vain Drakenit vihlovat ilmaa, kovaa ja korkealta laulan
radion päälle.

Olen vanha, ehkä kymmenen vuotta. Humallun tuskasta,
kepeistä suruista tulee krapula. Keittiöön laskeutuu kirpeä
napalmi ja uunissa tuoksuu vehnäs. Syön rusinat
yksitellen jokaisen pullan päältä.

* * * * *

Everything must be imagined if you want to stay alive.
When you shout “Bang!” from round the corner, you don’t know who you’ll hit.
The yard is no man’s land. The bodies lie in peace,
quite quietly, side by side, bloodied. I do twelve twirls in a row
on the swing. I’m not entirely well. Today the trees are still,
only the Drakens grate the air. I sing loud and high
over the radio.

I’m old, maybe ten. I’m drunk on suffering,
easy woes give me a hangover. Acrid napalm
settles on the kitchen, the oven smells of rolls. I eat the raisins
one by one from the top of each and every bun.

Source: Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 56. Photo and translation by Thomas H. Campbell

Vilja-Tuulia Huotarinen, “Contrary to Popular Belief”

hecksinductionhourLeave a comment

nine.JPG

Toisin kuin luullaan, useat asiat tulevat valmiiksi,
sellaisiksi kuin niiden halutaan tulevan.
Vapaudesta puhutaan kuin valinnasta,
pidetään hengitys tasaisena että ilma kantaa
höyhentä.
Voi nostaa vihreän rinkan selkään,
vähemmän se painaa kuin omat hartiat.
Saa puhua viidellä kielellä siitä mistä puhetta riittää,
eikä muutosta ole havaittavissa kun siiryymme
paikasta toiseen; kiinnitämme huomioon
samaan maisemaan, siihen jonka omin silmin näemme.

Ajojää sulaa pyörien alla ja vuoret kolahtelevat toisiinsa,
jättiläisen kyynärpäät. Ajamme peräkkäin autoilla
kuuntelemaan valaan röyhtäilyjä. Kun tuuli yltyy,
alkaa tärisyttää, silmät ja tasapainoaisti antavat eri viestin.
Mutta ei hätää:
pahoinvointiin auttaa piste
jonka rantaviivalta löydämme, se johon taas on tuijotettava.

Olemme syyttömiä,
miljoonia vuosia vanhat ruhot painuvat pinnan alle.
Niin meidät harppunoidaan
kesken lauseen, kesken haukotuksen

eikä mikään voi torjua lohtua.

* * * * * * * * *

Contrary to popular belief, many things emerge intact,
just as one would want them to turn out.
Freedom is spoken of as a choice.
One breathes steadily so the air holds
a feather aloft.
You can lift the green rucksack on your back:
it weighs less than your own shoulders.
You may speak in five languages about something when a chat would do,
nor is change observable when we move
from place to place. We fix our gaze
on the same landscape, towards what see with our own eyes.

Drift ice melts under the wheels, and mountains bump into each other,
a giant’s elbows. We drive one after another in cars
to hearken to a whale’s belches. When the wind blows harder,
it begins to shake, and the eyes and sense of balance send a different message.
Not to worry:
nausea is alleviated by a point
we locate on the shoreline, a point toward which we must stare again.

We are blameless,
carcasses, millions of years old, sinking below the surface.
We are thus harpooned
in the middle of a sentence, in the middle of a yawn

nor can anything ward off consolation.

Source: Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 29. Translation and photo by Thomas H. Campbell

Vilja-Tuulia Huotarinen, “School Encourages the Imagination”

hecksinductionhourLeave a comment

DSCN2149

Koulu tukee mielikuvitusta,
meidät kävelytetään museoon.
Maalauksissa naiset kampaavat alasti ja selkä kyyryssä
keltaisessa huoneessa. Teema on toistuva.
Pellot lämpiävät lanteilla, auringonkukat
kiertyvät henkensä kaupalla kohti sineä, himon silmää.
Taivaalla kultaiset, raskaat kehykset.

Simpukkasuu kääntyy ja kuiskii pienin hengenvedoin:
Kuolenko mä kun mä en saa unta?
Jossain käynnistetään sirkkeli
ja ajattelen terää joka viiltää nopeasti ja syvään.
Joku sanoo hys ja simpukkasuu lopettaa:
Ei mulla muuta moi.

Menemme museon myymälään ja alan etsiaä julistetta seinälle.
Simpukkasuun sormet ovat hikiset sipulinvarret
ja hänen kaulansa ulottuu joka hetki ylemmäs,
puut, metsät enää vain kukkakeppejä, niin korkealle hän venyy.
Ajattelen terää joka viiltäisi niin nopeasti ja syvään,
että kaikki muu tuntuisi sillä hetkellä yhdentekevältä.
Enkä minä julistetta täältä löydä, myöhemmin vasta,
vuosien päästä kun se on valmis.

•••••

School encourages the imagination.
They walk us over to the museum.
In paintings, naked women comb their hair, backs hunched,
in a yellow room. The subject is recurrent.
Hips warm the fields, the sunflowers
turn their breath in spades towards the blue, the eye of lust.
The heavens are chockablock with heavy golden frames.

The clamshell turns and whispers, slightly gasping,
“Do I die when I cannot sleep?”
Sometimes a circular saw kicks in,
and I think of a blade that slashes quickly and deeply.
Someone says “Hush!” and the clamshell wraps it up,
“I haven’t got anything else. Cheers.”

We go to the museum store, and I look for a wall poster.
The clamshell’s fingers are sweaty onion stalks,
and her neck extends higher each instant.
The trees and forests are mere beanstalks, she stretches so high.
I think of a blade that slashes so quickly and deeply
everyone else would feel indifferent at that moment.
Nor do I find a poster there. Only later,
after years when it was ready.

—Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 45. Translation and photo by Living in FIN. Dedicated, belatedly, to Alexander Skidan on his birthday.

Vilja-Tuulia Huotarinen, “The Picture Is Taken”

hecksinductionhourLeave a comment

DSCN2047

Valokuva otetaan valkeassa hameessa,
risti selkäpuolella ja polvi ruvella.
Kun tähtäin tarkentuu, kamera tärähtää;
that is me. Sunnuntaina vietetään juhlat
hauskanpidon ehtojen mukaisesti:
jalkoja ei saa laahata eikä juosta,
ei koska sakset kädessä
tai silmät puhkee.
Kävelen vieraiden joukossa viikatusti
ja käyttäydyn kuin hullut käyttäytyvät,
yritän olla normaali.
Seuravaana päivänä on jo syksy.
Lumisade laskeutuu korvilleni,
vaimentavat kuulokkeet, en saa jäseniä
laukeamaan vaikka niin tulisi lämmin,
istun valokuvassa hymyilevänä
ja ruusukimppu solisluutani vasten
ei kestä yhtäkään katsetta,
on niin hauraaksi jäätynyt, niin tyylikäs.

¶¶¶¶¶¶¶¶

The picture is taken in a white skirt,
cross on the back and scab on the knee.
When the viewfinder is focused, the camera jolts:
that is me. The Sunday celebration is observed
in terms of having fun:
do not drag your feet or run,
never walk with scissors
or you will poke someone’s eyes out.
I walk among the guests creased
and behave like crazy people behave.
I try to be normal.
The next day is already autumn.
Snowfall alights on my ears,
muffled headphones. Even if it were to warm up,
I could not get my limbs to relax.
I sit smiling in the picture,
and the bouquet of roses against my clavicle
cannot withstand a single gaze,
it is so delicately frozen, so stylish.

—Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 16. Translation and photo by Living in FIN. 

P.S. For my sister, belatedly, on her birthday. LIF

Vilja-Tuulia Huotarinen, “We Open the Gift Package”

hecksinductionhourLeave a comment

P8090014.JPG

Avataan lahjapaketti, ahmitaan suklarasia.
Nuolaisen ennen kuin tipahdan.
Kieli on kylmä lusikka kieltä vasten,
taipuu kun taivutan,
matolla minttuliköörin soma lemu
ja finni nenänpäässä,
yksi kukkavihkosta ilmestynyt nätti orvokki.

Nipistän ihon pintaa ja siihen herahtaa mustelma.
Mikään täällä tuskin on unta,
Jon Bon Jovi vilkuttaa seinällä silmää
kun puen farkut,
pyyhin viimeiset kärpäset suupielistä.
On liian myöhäistä
nukahtaa nyt,
ripustan rintaliivit kattolamppuun.
Ja lamppu sammuu.

Ekakerta on merkittävä, muista ei niin väliä.

Katson käsivarttani kuin kannibaali satukirjan sivua,
otsa nojaa vasten eebenpuuta,
lumi putoo punaiseen katuun.
Vaikka miten päin kääntäisin päätä, suipistaisin suuta,
lyhtypylväät seisovat suorassa rivissä, niin suorassa
että pää tulee kipeäksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

We open the gift package, wolf down the boxes of chocolate.
I lick before I drop.
The tongue is a cold spoon against the tongue,
it bends when I bend.
The sweet stench of mint schnapps on the carpet
and a pimple on the nose’s tip,
one cute pansy popped from the flowery notebooks.

I pinch the skin’s surface and a bruise wells up.
Hardly anything here is a dream,
Jon Bon Jovi winks on the wall
when I put on jeans,
I wipe the last flies from the corner of the mouth.
It’s too late
to fall asleep now,
I hang the bra on the ceiling lamp.
And the lamp goes off.

The first time is important, don’t mind so much about the others.

I look at my arm like a cannibal looking at a page in a storybook.
The forehead leans against an ebony tree,
snow falls on the red street.
Whatever way I turn the head, I purse the mouth.
The lamp posts stand in a straight row, so straight
I’m going to get a headache.

— Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 17

Photo and translation by Living in FIN

Vilja-Tuulia Huotarinen, “The Quiet and the Blessed”

hecksinductionhourLeave a comment

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hiljaisia ja autuaita ei valita pesäpallojoukkueseen,
me lähdemme uimaan pitkää matkaa.
Päivät solahtavat kyynarpäistä, iho tummuu
ja menee kurttuun. Meidan vaihtoehtomme
ovat vähäiset: tarttua puukkoon tai pudota.

Me olemme vedenneitoja jotka heittävät terän aaltoihin,
emme uhraa ketään, emme peri edes omaa sydäntämme.
Syvyyden päihtymys ei meihin ulotu eikä kiiman kaipuu.
Mutta tiedämme, miten liu’utaan kasvot pohjaan päin.
Miten niellään suolaista vettä ilman oksennusrefleksiä.

Laulamme yhteen ääneen yhtä ääntä, aina ihanaa,
päät nousevat laineiden keskeltä, keltaiset pyöreät pallot,
joita rannalla etsitään. Pinnalla kaikki on hyvin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

The quiet and the blessed are not chosen for the baseball team:
We head out on a long, long swim.
The days slip off the elbows, the skin darkens
and wrinkles. Our choices
are few: catch the knife or fall.

We are water nymphs who toss the blade into the waves.
We sacrifice no one, we do not even inherit our own hearts.
Nitrogen narcosis does not get to us nor do we miss being in heat.
But we know how to glide face down in water.
How to swallow saltwater without gagging.

We sing in unison at the same volume, always marvelously.
Heads rise amid the waves, the round yellow balls
sought on shore. Everything on the surface is fine.

— Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 12

Photo of a swimmer in the Puulavesi and translation by Living in FIN

Vilja-Tuulia Huotarinen, “It Must Happen”

hecksinductionhourLeave a comment

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tapahduttava on, onnettomuutta ei voi siirtää.
Olen ollut keskellä kauan, syntymästä asti, ja nyt
kivien muodostamaan piiriin ilmestyy tyhjä kohta,
tila mahtua. Ranta murtuu kun käännyn selin.

Äkkiä vaihtoehtoja ei ole, ympyrää enää.
Ensimmäinen askel: heitän hyväilyt, käärin hihat.
Avaan arvet. Toinen askel: järven kalvo repeää.
Menen läpi. Kolmas: syvyys syö sinisen silmän,
kaksi veden väriä, tai taivaan oikeastaan.

Näin lämmintä, ihan sopivaa. Aalto sopii jalkaan,
Tuhkimon kenkä, pirstoutuu rikki. Aika kirkas, kun katso
läpi, kuvaa ei ole, ei heijastusta. Maisema tykyttää
verisuonissa, menetetty. On hetki, jolloin onni päättyy,
palaset putovat, käsistäni kaikki.

* * * * *

It must happen: an accident cannot be moved.
I have been in the middle for a long while, since birth, and now
an empty spot appears in a circle fashioned from stones,
room to fit. The beach crumbles when I turn my back.

Suddenly, there are no alternatives, no more circle.
First step: I throw caresses, I roll up my sleeves.
I open the scars. Second step: the lake’s membrane ruptures.
I’m going through. Third: the depth consumes the blue eye,
the two colors of water. Or the sky’s, actually.

So warm, quite suitable. The wave fits the foot,
Cinderella’s slipper, smashed to smithereens. Time is bright when you look
through it: there is no image, no reflection. The landscape throbs
in the blood vessels, lost. There is a moment when happiness ends,
the pieces all fall from my hands.

— Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 60

Photo and translation by Living in FIN

Vilja-Tuulia Huotarinen, “The Cloud’s Spines Lie”

hecksinductionhourLeave a comment

Modern_mangle_in_a_Swedish_laundry_room

Pilvenrangat makaavat pojan ohimoilla. Suu kiinni nyt.
Sokerisammas kielen päällä hilaan kättä kylkiviivaa pitkin,
jos vähän alemmaksi, se on melkein.

Kainalokarvat kutittavat sukeltajaa ja poika se tutkii tähtiä;
hänen silmänsä ovat sillä tapaa sokeat.
Aamulla vaihdan lakanat, taivaan toiseen.
Tyynyliinaan on jäänyt niskakuoppa.
Vedän sen mankelin läpi suoraksi, silitän vatsaani vasten.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

The cloud’s spines lie on the boy’s temples. Shut up now.
A pillar of sugar on the tongue, I drag a hand along the rib line.
If a bit lower, it is almost.

Armpit hair tickles the diver, and the boy searches the stars.
His eyes thus tend to be blind.
In the morning, I change the bed sheets, to another sky.
The nape has remained on the pillow case.
I pull it straight through the mangle, stroking my stomach against it.

— Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 15. Photo of mangle courtesy of Wikipedia.

Translated by Living in FIN