Valokuva otetaan valkeassa hameessa,
risti selkäpuolella ja polvi ruvella.
Kun tähtäin tarkentuu, kamera tärähtää;
that is me. Sunnuntaina vietetään juhlat
hauskanpidon ehtojen mukaisesti:
jalkoja ei saa laahata eikä juosta,
ei koska sakset kädessä
tai silmät puhkee.
Kävelen vieraiden joukossa viikatusti
ja käyttäydyn kuin hullut käyttäytyvät,
yritän olla normaali.
Seuravaana päivänä on jo syksy.
Lumisade laskeutuu korvilleni,
vaimentavat kuulokkeet, en saa jäseniä
laukeamaan vaikka niin tulisi lämmin,
istun valokuvassa hymyilevänä
ja ruusukimppu solisluutani vasten
ei kestä yhtäkään katsetta,
on niin hauraaksi jäätynyt, niin tyylikäs.
¶¶¶¶¶¶¶¶
The picture is taken in a white skirt,
cross on the back and scab on the knee.
When the viewfinder is focused, the camera jolts:
that is me. The Sunday celebration is observed
in terms of having fun:
do not drag your feet or run,
never walk with scissors
or you will poke someone’s eyes out.
I walk among the guests creased
and behave like crazy people behave.
I try to be normal.
The next day is already autumn.
Snowfall alights on my ears,
muffled headphones. Even if it were to warm up,
I could not get my limbs to relax.
I sit smiling in the picture,
and the bouquet of roses against my clavicle
cannot withstand a single gaze,
it is so delicately frozen, so stylish.
—Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 16. Translation and photo by Living in FIN.
P.S. For my sister, belatedly, on her birthday. LIF
Living in FIN 