Hiljaisia ja autuaita ei valita pesäpallojoukkueseen,
me lähdemme uimaan pitkää matkaa.
Päivät solahtavat kyynarpäistä, iho tummuu
ja menee kurttuun. Meidan vaihtoehtomme
ovat vähäiset: tarttua puukkoon tai pudota.
Me olemme vedenneitoja jotka heittävät terän aaltoihin,
emme uhraa ketään, emme peri edes omaa sydäntämme.
Syvyyden päihtymys ei meihin ulotu eikä kiiman kaipuu.
Mutta tiedämme, miten liu’utaan kasvot pohjaan päin.
Miten niellään suolaista vettä ilman oksennusrefleksiä.
Laulamme yhteen ääneen yhtä ääntä, aina ihanaa,
päät nousevat laineiden keskeltä, keltaiset pyöreät pallot,
joita rannalla etsitään. Pinnalla kaikki on hyvin.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
The quiet and the blessed are not chosen for the baseball team:
We head out on a long, long swim.
The days slip off the elbows, the skin darkens
and wrinkles. Our choices
are few: catch the knife or fall.
We are water nymphs who toss the blade into the waves.
We sacrifice no one, we do not even inherit our own hearts.
Nitrogen narcosis does not get to us nor do we miss being in heat.
But we know how to glide face down in water.
How to swallow saltwater without gagging.
We sing in unison at the same volume, always marvelously.
Heads rise amid the waves, the round yellow balls
sought on shore. Everything on the surface is fine.
— Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 12
Photo of a swimmer in the Puulavesi and translation by Living in FIN
Living in FIN 