Laastareita on mukana,
kaiken voi korjata, paikata, peitota.
Tehdä eheäksi. Vartalo on neulanpistoja täynnä,
koruommel kun suojaväri,
kokoon harsitut saumat terälehtien hiussuonet.
Kaiken varalta en halua parantua.
Sormenpäähän nousee tumma nuppu,
tuskin aavistuksen kokoinen
alan puhaltaa
ja kukka aukeaa, valtoimenaan.
Ratamonlehdet joutavat mennä
ja jokainen kaunis sana maatuu,
kaatuu astiakaapin lautasrivistö.
Langanpäät sulavat suolaan.
Tähän tulee sydämenlyönti,
valonkatkaisijan kipakka isku.
* * * * *
Bandages we have.
Everything can be mended, patched, defeated.
Made whole. The body is chockablock with stitches,
embroidery as protective coloring,
seams caulked together, capillaries of petals.
To be on the safe side, I don’t want to get better.
A dark bud thrusts into the fingertip,
the size barely suggested
inflating the areola
and the flower opens, riotously.
The plantain leaves have to go,
every lovely word decomposes,
and the plates stacked in the cupboard collapse.
The thread ends dissolve in the salt.
The heartbeat comes to this,
The light switch’s sudden attack.
Source: Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 33. Photo and translation by Thomas H. Campbell
Living in FIN 