Jorma Etto, “Othello”

mopotyttö

Othello

Lapsesta asti rakastin sanoja,
sanoja kunniotin, ihailin sanoja,
neitseitä ne olivat, jaloja niin:
desdemonaksi kuvittelin substaantiivit.
Nyt inhat, irstaat, yököttävät kaikki nuo,
monien siitämät, silti marrot,
käytetyt portot joita rakastan.
Oi Aika, jalo ystäväni, kivesi kokoat
ja heität kasvoilleni. Siitä nämä uurteet.
Helpoksi kaiken teet,
pehmeiksi päivät sanoja maat. Hyi!
Ken on se Jago? Se sietäis tappaa
sijasta desdemonan, lemmittyni.
Nuo viisaat kaikki, nuo luulevaiset kirjat,
minulle kuiskuttivat ja minä uskoin:
syvälle päästäkseen on surmattava puhtain,
joksikin mahdutettava mihin ei se mahdu,
myrkkynsä sekoitettava, juotava myrkky,
verensä musteena haavoistaan vuodatettava
palstoille pohjattomille. Oi viisaus, Jago,
Kristuksen minusta naulitsit ristiin
että päästäisit minusta pois Barabbaan.
Olen levittänyt desdemonani pellavalle kuin uhrin
(mutta naarmuakaan ei saanut lumenpuhdas,
alabasterinhieno), ja kynttilän, jo läikkyvän,
puhalsin sammuksiin (oi sammu, tuli, sammu!)
Oi kuinka ruusun taitettuaan sen saisi
elämään uudestaan ja kukkimaan? Ei.
Se kuihtuu, kuolee. Minä myös.
Liikaa rakastin, nyt suurmaani lemmin,
en edes luita desdemoman saata unohtaa,
puhtaita niin, niin hentoja: sanoja suloisia suutelin
kun niiltä hengen vein. Ja tuhkasi, oi desdemona,
nyt sormin tunnottomin, jäykin,
riveiksi näiksi kylvän tälle aukealle.

* * * * *

I loved words ever since I was a kid.
I respected words, I admired them.
They were virgins, so noble.
I imagined nouns as Desdemonas.
All of them are now wretched, wanton, nauseating,
Beget by many yet barren,
The secondhand harlots I love.
O time, my noble friend, you gather your stones
and toss them in my face, hence these furrows.
You make everything easy,
you soften days, words, countries. Ugh!
Who, pray, is the Iago? You would have to kill him
instead of Desdemona, my beloved.
All those wise men, those gullible books
whispered to me and I believed
I must kill what is purest to go deep,
squeeze something where it does not fit,
mix my poison, drink poison,
shed blood like ink from my wounds
into bottomless columns of print. O wisdom, Iago:
you would nail the Christ in me to the cross
to drive the Barabbas in me out.
I spread my Desdemona on linen like a sacrifice
(but pure as snow, fine as alabaster, she did not suffer
a single scratch) and the candle, already spilling,
I blew out. (Go out, flame, go out!)
Can a rose, after it has snapped,
be brought back to life and bloom? No,
it withers and dies. Me too.
I loved too much, now it is my great country I love.
Even Desdemona’s bones I cannot forget,
so pure, so delicate: I kissed sweet words
when I took their lives. And your ashes, o Desdemona,
with fingers numb and stiff
I now sow as these lines on this clearing.

Jorma Etto, Ajastaikaa (Porvoo–Helsinki: WSOY, 1964), pp. 27–28. Translation and photo by Living in FIN

Arja Tiainen, “I Roll Up the Rug”

Käärin maton rullalle ja paiskon sen
pihalle puistellakseni myöhemmin,
pestäkseni lattiat. Mietin kristinuskon ja buddhalaisuuden
eroja ja yhtäläisyyksiä. Millaista olisi elää tietämättä
synnistä mitään? Miksi juuri mietiskely koetaan pahana?
Täältä ne lähtivät viidakkoihin, käännytystyöhön.
Minun mieltäni ei käännytä mikään.
Kohta katson millainen on täydellinen nainen: tietysti
hänellä on märkä pusero ja pitkät hiukset?
Täydellisistä miehistä ei ole paljon filmejä!
siihen ei miesohjaajien mielikuvitus yllä.

DSCN4664

I roll up the rug, tossing it
outside to give a good shake later
when I wash the floors. I think about Christianity and Buddhism’s
differences and similarities. What would it be like living with no
knowledge of sin? Why has it been meditation people see as bad?
From there it was a short step to heading off to proselytize in the jungles.
Nothing can change my mind.
I am about to see what a perfect woman is like.
Naturally, she has a wet sweater and long hair, no?
There are not many movies about perfect men.
They are too hard for male directors to imagine.

Source: Arja Tiainen, Jokainen yksinään paperin äärellä (Porvoo–Helsinki–Juva: WSOY, 1989), p. 63. Photo and translation by Living in FIN

Johanna Venho, “Heavens, How Tired I Was Sans Skeleton”

DSCN4525

Taivas miten väsyin ilman tukirankaa
siinä tulituksessa: maailmaan kylmäpanoksia vatsaan
lippaan täydeltä. Oli päästävä pois! vain yksin pysysin koossa.
Syvä-pimeässä. Älä kysy missä olin,
rittääkö: hukuin jo kerran.
Jokin korsi nousi nikama nikamalta,
meriruoko, antoi merkin.

Olen alkanut purkaa ja akvaarion seinää.
Kun tulet, tiedoista en välitä kuulla. Puhu
se viiva jolla vesi leikkaa ilmaa, työntyy ja
imeytyy sen sisään

* * * * *

Heavens, how tired I was sans skeleton
amid the firefight: a clipful of the world’s cold bullets
to the stomach. I had to get out! Only alone could I hold it together.
Deep in the dark. Don’t ask where I was.
Suffice it to say I drowned once already.
A stem rose vertebra by vertebra,
sea sedge. It was a signal.

I have set about demolishing the aquarium wall.
I don’t care to know when you are coming. Speak
the line with which the water cuts the air, penetrating and
absorbing it.

Source: Johanna Venho, Postia Saturnukseen (Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 1998), p. 53. Photo of Imatra Rapids (Imatrankoski) and translation by Living in FIN

Risto Rasa: Three Poems

Yö oli himmeä, nyt linnut
alkavat laulunsa, crescendo,
on posteljoonin aika.

* * * * *

The night was dull. Now the birds
have struck up their song crescendo.
It’s time for the postman.

downpour.JPG

Yksin.
Sade kohahtaa kuin katsomo.

* * * * *

Alone.
The rain murmurs like an audience.

valtionhotelli-fish

Kohon vierestä
kala nappaa hyttysen.
Voi rannan hiljaisuutta
ja aamuauringon pehmeyttä
etten kyllästy kun
saalista ei tule.

* * * * *

The fish nabs a mosquito
alongside the float.
Oh, the silence of the shore,
the morning sun’s softness.
I won’t be fed up when
I don’t catch a thing.

Source: Risto Rasa, Hiljaa, nyt se laulaa (Helsinki: Otava, 1976), pp. 19–21. Photos and translation by Living in FIN

Johanna Venho, “(Returning)”

(Paluu)

Lentokoneesta näen tutun vihreän,
havut ilta-auringossa. Oman ääneni väri,
tämäkö on maa johon minut tehtiin.
Asuin poissa kauan, puhuin särmätöntä kieltä,
nauroin vaikeasti. Tarkkailin muita.
Toista ei voi tuntea: toisen eteen
on mentävä kuin ikonin. Odota.
Joku alkaa kertoa, sana tai pari imeytyy vereen.
Kaipasin näitä ihmisiä: kuulostelua.
Kesäyövaloa silmien alla. Tämäkö on maa
johon hajoan, mullastani kasvaa
syvä, tumma kuusi. Tuuli näppäilee oksia öisin.

imatrankoski (2)

(Returning)

I see the familiar green from the plane,
Conifer sprigs in the evening sun. The color of my own voice,
This is the land I was made for.
I lived away for a long time. I spoke an edgeless tongue,
I laughed gravely. I observed others.
Other cannot be known: others
Must be approached like icons. Wait.
Someone speaks, the blood absorbs a word or two.
I missed these people, listening,
The light of summer nights under my eyes. This is the land
Where I shall decompose, a deep dark fir
Growing from my soil. The wind shall pluck its boughs at night.

Source: Johanna Venho, Postia Saturnukseen (Porvoo–Helsinki–Juva: WSOY, 1998), p. 70. Translation and photo of Imatra Rapids (Imatrankoski) by Living in FIN

Pentti Holappa, “Gamma Radiation Bombards the Walls and Windows”

clouds

Gammasäteily pommittaa seiniä ja ikkunalaisia.
Maailmankaikkeuden synty ei ole lakkanut.
Räjähdys jatkuu. Hiljaisuus meluaa huoneissa,
suuri virta kohisee talon rakenteissa.
Taivas räväyttää ulkona sinisen katseen,
vaikka mantereet luhistuvat sen edessä.
Horisontti vaappuu.
Kesytän tuota järjetöntä myrskyä:
kaksi tikkua ristiin
ja siinä on aallonmurtajalle perusta.
Haparoin epätoivoisesti suurta naulaa,
jonka iskisin läpinäkyvään pilariin.
Jossain muistiini uponneena piilee katse,
toverillinen lause ja niitten varaan
sommittelen moniulotteisen illuusion:
ainakin neljään suuntaan, ellei viiteen,
avautuu siitä ovi ja ystävät tulevat,
asettuvat sydämeni kammiohin.
Sanoisin heille, että se turvaton paikka,
vuokra-asunto,
eikä sitä ole korjattu pitkään aikaan.
Osoitteeni ei ole tämä,
olen vain naamioitunut olemassaolevaksi.
Petän itseänkin, tunnen kipua ja odotan
lämmintä ihoa ihoani vasten.

* * * * *

Gamma radiation bombards the walls and windows.
The birth of the universe has not ceased.
The bang goes on.
Silence roars in the rooms,
A mighty current overwhelms the beams and rafters.
Outside, the sky casts a blue gaze,
Though before it the continents collapse.
The horizon wobbles.
I’ll break that senseless storm.
Two sticks crossed
Are basis enough for a breakwater.
I fumble desperately for a big nail
I could pound into a transparent pillar.
Somewhere in my memory, a look is submerged,
A companionable phrase. I’ll use them
To design a multidimensional illusion.
In four directions, if not five,
The door will open out and friends come in,
Settling down in my heart’s chambers.
I would tell them the place is unsafe:
It’s a rental flat
And has not been fixed up for a long while.
This is not my address:
My existence is a mere disguise.
Betraying myself, I shall feel pain and wait
For the warmth of skin on my skin.

Source: Pentti Holappa, Viisikymmentäkaksi (Helsinki–Porvoo–Juva: WSOY, 1979), p. 45. Translation and photo by Living in FIN

Risto Rasa: Five Poems

crow.JPG

Sain viisi senttiä korkean kaktuksen.
Se on lapsi vasta,
sen piikit taipuvat vielä.

I got a two-inch-tall cactus.
It is a mere child.
Its spines still bend.

* * * * *

Kun siivosin,
löysin kirjan,
joka on kuulunut sinulle.
Mietin millaiseksi olet muuttunut,
oletko vielä puheittisi
näköinen.

When I was cleaning
I found a book
that belonged to you.
I wondered how you had changed,
whether you still looked
speechless.

* * * * *

Hän on hyvin yksinäinen,
tilasi lehden
jotta joku kävisi hänen ovellaan.

He is quite lonely.
He ordered the paper
so someone would come to his door.

* * * * *

Maassa varis
raakkuu
sulavan kinoksen soittimiin.

On the ground, a crow
caws,
tickling a melting snowdrift’s ivories.

* * * * *

Vankilan muurin juurella
mustalaiset iloisesti juttelevat.
Kuuluu pienen pojan ääni:
”Hiljaa, nyt se laulaa.”

Gypsies chat happily
at the foot of the prison wall.
A little boy’s voice is audible.
“Quiet, it’s singing now.”

Source: Risto Rasa, Hilja, nyt se laulaa (Helsinki: Otava, 1976), pp. 5–9. Photo and translation by Living in FIN