Johanna Venho, “Heavens, How Tired I Was Sans Skeleton”

DSCN4525

Taivas miten väsyin ilman tukirankaa
siinä tulituksessa: maailmaan kylmäpanoksia vatsaan
lippaan täydeltä. Oli päästävä pois! vain yksin pysysin koossa.
Syvä-pimeässä. Älä kysy missä olin,
rittääkö: hukuin jo kerran.
Jokin korsi nousi nikama nikamalta,
meriruoko, antoi merkin.

Olen alkanut purkaa ja akvaarion seinää.
Kun tulet, tiedoista en välitä kuulla. Puhu
se viiva jolla vesi leikkaa ilmaa, työntyy ja
imeytyy sen sisään

* * * * *

Heavens, how tired I was sans skeleton
amid the firefight: a clipful of the world’s cold bullets
to the stomach. I had to get out! Only alone could I hold it together.
Deep in the dark. Don’t ask where I was.
Suffice it to say I drowned once already.
A stem rose vertebra by vertebra,
sea sedge. It was a signal.

I have set about demolishing the aquarium wall.
I don’t care to know when you are coming. Speak
the line with which the water cuts the air, penetrating and
absorbing it.

Source: Johanna Venho, Postia Saturnukseen (Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 1998), p. 53. Photo of Imatra Rapids (Imatrankoski) and translation by Living in FIN

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s