Taivas miten väsyin ilman tukirankaa
siinä tulituksessa: maailmaan kylmäpanoksia vatsaan
lippaan täydeltä. Oli päästävä pois! vain yksin pysysin koossa.
Syvä-pimeässä. Älä kysy missä olin,
rittääkö: hukuin jo kerran.
Jokin korsi nousi nikama nikamalta,
meriruoko, antoi merkin.
Olen alkanut purkaa ja akvaarion seinää.
Kun tulet, tiedoista en välitä kuulla. Puhu
se viiva jolla vesi leikkaa ilmaa, työntyy ja
imeytyy sen sisään
* * * * *
Heavens, how tired I was sans skeleton
amid the firefight: a clipful of the world’s cold bullets
to the stomach. I had to get out! Only alone could I hold it together.
Deep in the dark. Don’t ask where I was.
Suffice it to say I drowned once already.
A stem rose vertebra by vertebra,
sea sedge. It was a signal.
I have set about demolishing the aquarium wall.
I don’t care to know when you are coming. Speak
the line with which the water cuts the air, penetrating and
absorbing it.
Source: Johanna Venho, Postia Saturnukseen (Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 1998), p. 53. Photo of Imatra Rapids (Imatrankoski) and translation by Living in FIN
Living in FIN 