Hannu Salakka: Three Poems

Patsaat ovat alkaneet elää
niinkuin menneisyys olisi astunut voimaan,
niinkuin kaikki kannetut taakat
yhä painaisivat kantajaansa.
Iloiset vainajat ovat kerääntyneet
neuvonpitoon tulevaisuuden porteille;
kuolematonta puhetta tavoitellessaan
mutisevat kuin vuosisadat.

● ● ● ● ● ● ●

The statues have come to life
as if the past had come into force,
as if all the burdens borne
still pressed down on their bearers.
The happy dead have gathered
for negotiations at the future’s gates.
In their pursuit of immortal speech
they mutter like the centuries.

Viilenee hitaasti,
miedot tuoksut kohoavat aaltoina.
Valvoa myöhään, herätä varhain,
olla jouten koko pitkän päivän.
Mutta jokin huolestuttaa.
Ehkä kadonnut taito päästä irti asioista,
Jotka eivät tapahdu täällä.

● ● ● ● ● ● ●

It cools slowly,
mild scents rising in waves.
Staying up late, waking up early,
Being idle all day long.
But there’s something worrying.
Maybe the lost art of letting things go
that do not happen here.

Ilta

Odotan ystävää,
mutta häntä ei kuulu.
On jo pimentynyt,
ikkunastani vain loistaa valo,
ja kuu
alkaa jo kohota.
Jos hän on jo lähtenyt matkaan,
tapaa ystävän.
Jos viivyttelee,
löytääkö katkeran miehen.
Viini on hyväksi sille,
joka osaa olla sille ystävällinen,
mutta pahaksi sille,
joka muutenkin tuottaa elämässään vahinkoa
itselleen.
Mutta tunne sitä ei kukaan.

Varasin viiniä molemille,
se alkaa olla jo lopuillan, kuu korkealla.
Metsä kylmä ja sumuinen,
katsomattakin tiedän, miten asiat siellä ovat,
mutta nyt haluaisin kuulla, kuinka se on vaiti.
Tunnen sen:
kun on joku ihminen mukana,
esittelen kuin kotiani.
Mutta kun menen yksin
ja kaikki pakenevat,
en tiedä miten olisin.

Evening

I wait for a friend,
but he is nowhere to be heard.
It has gone dark already:
the light shines only from my window,
and the moon has
started to rise.
If he’s already on his way,
he will find a friend.
If he dawdles,
he might find a bitter man.
Wine is good for the one
who can be sweet to it,
but bad for the man
who goes through life doing harm
to himself as it is.
But no one knows this.

I have set aside wine for both of us.
It’s getting to the end of the night, the moon is high.
The woods are cold and foggy.
Even without looking, I know how things are out there,
but now I would like to hear them quiet.
I can feel it:
when there’s a person involved,
I’ll show you around like I’m home.
But when I go alone
and all flee,
I don’t know how to be.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 246, 156, 67. Photos and translation by Living in FIN

My Dream Car

Thomas Campbell
Facebook
April 30, 2017

Some of you may remember my previous accounts of my dream car, a 1960s Toyota Crown that has been unaccountably parked outside the Prisma hypermarket across the street from our house in Linnala, Imatra, E-K, since that temple to Satan and lucre opened its doors to Russian cross-border shoppers a couple of years ago.

The condition of the dream car isn’t improving. Now it has at least two flat tires and what appears to be a bad paint scratch on one side.

It also seems that a rival for the dream car’s affections has emerged, a certain Petter, who left a hand-scrawled note, pinned down to the windshield with the wiper blade, in which he pathetically asks, “Is it for sale? If you’re selling call 044 524 7719.”

Since the note is still there, I gather no one has called poor Petter, making me wonder whether the dream car’s owner is still among the living or the mentally competent.

Be that as it may, I have to have the car. What I will do I with it? I will give people free rides in it, especially the refugees living in an ex-hotel on the other side of the river. As it is, many of them make the trip to the stores (all of them are on our side of the river, and they’re way more than we need) by foot, which must take them a couple of hours at least.

Why do I deserve the car? Because I fought the law and the law won. Many times. And because I lent your sister that dress that made her the belle of the ball at the prom in 1991, even though she’s a pretty average looking gal.

So you send me your email address, and I’ll send you a bill for whatever contribution you’re willing to make via PayPal, and I’ll be one step close to sweeping the dream car from out under the nose of that pesky Petter.

If you think I’m kidding, you don’t know me very well.

The alternative is to buy the car with the Kekkonen sticker on the back window. But that car seems to have a mentally competent owner who drives it all the time, except she or he thinks it’s “a laugh” Urho Kekkonen was president of Finland for like six hundred years, even though the country is celebrating its 100th year of independence only this year.

My dream car was still there in September 2019, and I wouldn’t be surprised if it’s still there now. || LIF, Vappu 2021 (1 May 2021)

Eeva Kilpi, “January”

TAMMIKUU

Saattaa olla
että minuun pätevät vain vihoviimeiset
karjalaiset sananparret:
Mikäs pahan tappaisi?

On siis varustauduttava pitkään ikään.
Saattaa olla että elän satavuotiaaksi
ja ties vaikka ylikin.
Koettakaa kestää jos niin käy.
Myös minä koetan.

On opeteltava itsekkyyttä.
On pidettävä itsestään huolta.
On oltava oma palveluskuntansa.
Oma uskottunsa.

Elämä on velvollisuus.
Elämä on intohimoa.
Elämä on syyllisyyttä.

On niin omituisen urhea olo.
Kuolenkohan minä nyt?

The River Vuoksi in Imatra, 30 December 2018

JANUARY

It well may be
that only the old Karelian saw
applies to me:
bad weeds never die.

So I have to gear up for the long haul.
Maybe I’ll live to be a hundred years old,
and god knows how many more on top of that.
You try and hold on if it happens to you.
I am going to try and hold on, too.

You must learn to be selfish.
You must take care of yourself.
You must be your own servant.
Your own confidante.

Life is duty.
Life is passion.
Life is guilt.

I feel so strangely brave.
Am I going to die now after all?

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Photo and translation by Living in FIN

Eeva Kilpi, “December”

Joulukuu

Vanhuutta ei voi ratkaista,
ystävät kalliit, sanoo isoäiti.
Sen kanssa on elettävä.
Sitä on siedettävä.
Sille on puhuttava ystävällisesti.
Sen kanssa on neuvoteltava.
Sen kanssa on pohdittava asioita,
tätä ilmiötä,
mysteeriä jopa.
Te jotka elätte nuoruutenne lumoissa
puoli vuosisataa ja ylikin,
mihin teillä on hätä?

Ja sinut, armaani,
minä haluaisin tavata vasta kuolemani jälkeen,
irtautuneena huolista,
kun hautajaiset olisivat ohi,
nurkat siivottu papereista ja sanomalehdistä,
kun perintöhuonekalut olisi sijoitettu,
vanhat kirjat jaettu,
metsästä päästy yksimielisyyteen
ja mieleni olisi vapautunut intohimoon.

Olisi aikaa iankaikkisesti.
Ei kiirettä mihinkään.
Olisin paratiisikelpoinen.

December

Old age cannot be solved,
friends are expensive, says Grandma.
You must live with it.
It’s tolerable.
You must speak to it kindly.
You must negotiate with it.
You must mull things over with it,
this phenomenon,
this mystery even.
You who have been enthralled by your youth
half a century and beyond,
what’s the emergency?

And you, my dear,
I would like to see you only after I die,
released from cares,
when the funeral is over,
the corners cleaned of were papers and newspapers,
when the heirloom furniture is relocated,
the old books divided,
agreement reached on the woodlot,
and my spirit released into passion.

There would be time forever.
Nowhere to hurry.
I would be fit for paradise.

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Translation and photo by Living in FIN

Eeva Kilpi, “November”

Marraskuu

Minulla on salainen rakastettu, sanoo isoäiti.
An invisible lover.
En osynlig älskare.
Salarakas, niin kuin nykysuomeksi sanotaan.

Kukaan ei ole nähnyt häntä.
En minäkään.
Hän tulee pimeällä
ja lähtee ennen aamunkoittoa.
Emme sytytä valoa.
Kohtaamme pimeässä
ja tunnustelemme toisemme esiin.
Etsimme toistemme huulet
ja paljonhan niitä on muitakin elimiä.
Kaikki ne löytyvät kyllä
vaikka silmät ummessa.

Harva se yö me leikimme
kaunotarta ja hirviötä,
minä vain en koskaan sytytä kynttilää.

Naapurit uskovat nähneensä hänet,
hänellä on kuulemma joka kerta
eri naamio.
Mutta niistähän minä en halua
tietää mitään.

Pääasia on hänen iso
lämpönsä.

“Watch free net TV. You are loved.”

November

I have a secret lover, says grandmother.
An invisible lover.
En osynlig älskare.
A salarakas, as they say in modern Finnish.

No one has seen him.
Not even me.
He comes after dark
and leaves before daybreak.
We don’t switch on the lights.
We meet in the dark
and feel each other out.
We find each other’s lips,
and there are many other organs.
All of them will be found
even though my eyes are closed.

Almost nightly we play
Beauty and the Beast.
I just never light a candle.

The neighbors believe they have seen him.
Reportedly, each time he wears
a different mask.
But I want to know
nothing about them.

The main thing is his huge
ardor, his warmth.

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Translation and photo by Living in FIN

Eeva Kilpi, “October”

Lokakuu

Kun saisi kuolla nukkuessaan
eikä ainakaan yhtiökokouksessa
kesken kriittisen puheenvuoron,
vaan omassa vuoteessa unta nähden.
Kuninkaallinen kuolema, sanoo naapuri.
Toivomme sitä yhdessä
hartaasti, toistuvasti,
ikkunanraosta jutellessamme.
Rivissä kuollaan
mutta ei ikäjärjestyksessä
ja pohdiskellaan miksi.
Opitaan sairauksien nimiä,
tervehditään oireita,
tuttuja jo kaikki.
Kun ehtisi siivota sitä ennen.
(Huokaus.)
Kun jaksaisi.
Onkohan se edes mahdollista?

On se.
Mahdollista kuin myöhäinen sieniretki
auringossa,
kuin äkkiarvaamatta löytynyt karpalosuo
jonka näkee harjanteelta,
kuin puolukat lokakuussa,
kuin mustikat lumen alta.

Tehdään maailma valmiiksi.
Mehän osataan.

October

You should die in your sleep
and certainly not at the annual meeting
in the middle of a critical speech,
but in one’s own bed, dreaming.
It’s a royal death, says the neighbor.
We hope for it together
earnestly, repeatedly,
gabbing through the gap in the window.
People die like dominoes
but not by age
and wonder why.
They memorize the names of diseases,
they greet all the symptoms
like old friends.
Would that you had time to clean the house beforehand.
(She sighs.)
Would that you had the strength.
Do you think it’s even possible?

It is.
It’s as possible as a late mushrooming trip
in the sunshine,
like a cranberry bog, found unexpectedly,
that you can see from the ridge,
like lingonberries in October,
like blueberries beneath the snow.

Let’s get the world ready.
We know how.

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Translation and photo by Living in FIN

Hannu Salakka: Five Poems

Menneisyys on vain ennustus
tulevasta;
matkalla takaisin
ymmärsin
että aikani siellä oli jo ohi.

The past is just a forecast
of what is coming.
On the way back
I understood
my time there was over.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Märkä, viileä yö.
Sade
Ajattelin sinua
niinkuin jotakin lämmintä.

A wet, cool night.
Rain.
I was thinking of you
as something warm.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rakkautta,
ehkä jotakin muutta.
Äkkiä vain sellainen olo
että sitä ei tunne.

Eikä se saa edes surulliseksi nyt
kun ei enää mikään saa.

Stirrings of love,
maybe of something else.
Suddenly you just have the kind of feeling
that you cannot feel it.

And now it doesn’t even make you sad anymore
when nothing comes of it.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Liikkuvaa vettä katsellen
kuuntelen
tuulen kummallista kieltä
ja äkkiä tunnen
että on vielä jotakin uutta,
tavoittamatonta.

Istun hetken
kuin rauhallisin mielin.

Looking at the moving water
I listen
to the wind’s strange tongue
and suddenly I feel
there is still something new,
something unreachable.

I’ll sit for a while
as if my mind were at peace.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun lakkaa odottamasta
jää vain todellisuus,
se minkä voi nähdä.
Ja muistot,
kuinka toisin luuli olevan.

When you stop expecting
all that remains is reality,
what you can see.
And memories,
how different you thought you were.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 251–255. Translation and photos by Living in FIN

Eeva Kilpi, “February”

HELMIKUU
On irrottava lapsistaan, sanoo isoäiti.
Se on vaikeampaa kuin vanhemmista irtoaminen,
koska vastuu siirtyy eteenpäin
ja kulkee mukana hautaan saakka.

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,
heidän viattomuuttaan
joka vajoaa aikuisuuden kerrosten alle.

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät maailmalla
ikäistensä kanssa

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät maailmalla
ikäistensä kanssa

ja sinä ihmettelet
mihin aika meni,
miksi he muuttuivat
kun itse pysyit samana:

Eikä kukaan tiedä
että tähystäjä on talvisodan aikainen pikkutyttö,
vanhentumaton,
jolle yhä tapahtuu mullistavia asioita,
jonka maailma yhä järkkyy.

– Minä virtailen, sanoi äiti.
– Minäkin virtaan, äiti,
ees ja taas.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

FEBRUARY

You must let go of your children, Grandma says.
It is harder than letting go of your parents,
since the responsibility carries on,
going with you all the way to the grave.

You must protect your children’s childishness,
their innocence,
submerged beneath the layers of adulthood.

But it is still there,
deep, cramped, and hidden,
until you encounter it again
in your grandchildren.
Then you have to protect them,
because suddenly they’re just spinning around the world, too,
along with their agemates.

And you wonder
where the time went,
why they changed,
when you stayed the same:

a child observing life on earth
through the periscope of her old age.

And no one knows
the lookout is a little girl from the Winter War,
immune to aging,
to whom devastating things are still happening,
whose world is still shaking.

“I’m flowing,” said Mother.
“I’m flowing, too, Mother,
back and forth.”

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Translation and photo by Living in FIN

Arja Tiainen, “I Roll Up the Rug”

Käärin maton rullalle ja paiskon sen
pihalle puistellakseni myöhemmin,
pestäkseni lattiat. Mietin kristinuskon ja buddhalaisuuden
eroja ja yhtäläisyyksiä. Millaista olisi elää tietämättä
synnistä mitään? Miksi juuri mietiskely koetaan pahana?
Täältä ne lähtivät viidakkoihin, käännytystyöhön.
Minun mieltäni ei käännytä mikään.
Kohta katson millainen on täydellinen nainen: tietysti
hänellä on märkä pusero ja pitkät hiukset?
Täydellisistä miehistä ei ole paljon filmejä!
siihen ei miesohjaajien mielikuvitus yllä.

DSCN4664

I roll up the rug, tossing it
outside to give a good shake later
when I wash the floors. I think about Christianity and Buddhism’s
differences and similarities. What would it be like living with no
knowledge of sin? Why has it been meditation people see as bad?
From there it was a short step to heading off to proselytize in the jungles.
Nothing can change my mind.
I am about to see what a perfect woman is like.
Naturally, she has a wet sweater and long hair, no?
There are not many movies about perfect men.
They are too hard for male directors to imagine.

Source: Arja Tiainen, Jokainen yksinään paperin äärellä (Porvoo–Helsinki–Juva: WSOY, 1989), p. 63. Photo and translation by Living in FIN

Johanna Venho, “Heavens, How Tired I Was Sans Skeleton”

DSCN4525

Taivas miten väsyin ilman tukirankaa
siinä tulituksessa: maailmaan kylmäpanoksia vatsaan
lippaan täydeltä. Oli päästävä pois! vain yksin pysysin koossa.
Syvä-pimeässä. Älä kysy missä olin,
rittääkö: hukuin jo kerran.
Jokin korsi nousi nikama nikamalta,
meriruoko, antoi merkin.

Olen alkanut purkaa ja akvaarion seinää.
Kun tulet, tiedoista en välitä kuulla. Puhu
se viiva jolla vesi leikkaa ilmaa, työntyy ja
imeytyy sen sisään

* * * * *

Heavens, how tired I was sans skeleton
amid the firefight: a clipful of the world’s cold bullets
to the stomach. I had to get out! Only alone could I hold it together.
Deep in the dark. Don’t ask where I was.
Suffice it to say I drowned once already.
A stem rose vertebra by vertebra,
sea sedge. It was a signal.

I have set about demolishing the aquarium wall.
I don’t care to know when you are coming. Speak
the line with which the water cuts the air, penetrating and
absorbing it.

Source: Johanna Venho, Postia Saturnukseen (Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 1998), p. 53. Photo of Imatra Rapids (Imatrankoski) and translation by Living in FIN