Pentti Saarikoski, “New Clichés”

sirkus tahti

Uusia klisheitä

ja me ollaan tilapäisiä täällä,
ajat ajatukset ja taivas teltta,
mutta on suunta johon me elämme ikuisesti,

jokainen ilta
laihat hartiat
ja jokaiset kasvot kuin kasvot jotka on otettu pois,
takaapäin nähty
jokainen ilta kuin sirkus näytöksen jälkeen,
laihat hartiat taivasta vasten
kun aika ja teltta on otettu pois,
punaiset vaunut, portailla aurinko
nuorallatanssija, koko maailma
häkeissä kuin silmissä jotka katsovat kaukaa

New Clichés

we are temporary here,
times thoughts and the blue yonder a big top,
but there is a direction where we live forever,

every night
scrawny shoulders
and every face like a face taken off,
seen from behind
every night like a circus after the show,
scrawny shoulders against the sky
when time and tent are taken away,
red streetcars, sun on the stairs
a tightrope walker, the whole world
in cages as in eyes gazing from a ways away

1961

Source: Pentti Saarikoski, Runot (Otava, 2004), p. 98. Translation and photo by Living in FIN

____________________________

A musical rendition of “New Clichés” by well-known Finnish singer-songwriter Liisa Akimof

Hannu Salakka, “Land, Frost, Ice, Drifts, Air”

DSCN2564

Maa, routa, jää, hanki, ilma
joka liimaa sieraimet ja pusertaa
ihmisestä huurua,
kun maasta noustaan näin kerros kerrokselta
on vaikea uskoa,
että sisus on tulta, tai edes lämmin.
Talot kuin kivettynyttä laavaa,
näyttävät asutuilta
vain aivan pilkko pimeällä,
kun ikkunoissa on valo.
Talojen ihmiset
ovat oppineet jälleen tulemaan toimeen
ilman tuulta.
Jos heidän tulee ikävä,
he voivat juhannuksena matkustaa
sitä katsomaan.

Land, frost, ice, drifts, air,
plugging up the nostrils and squeezing
vapor from a person’s lungs.
When you clamber over the ground so, from floor to floor,
it’s hard to believe
there’s a fire inside, much less that it’s warm.
Petrified lava, the houses
appear inhabited,
just entirely pitch black
when there’s light in the windows.
The people of the houses
have once again learned to get along
without wind.
If they get bored
they can journey on Midsummer Day
wherever their hearts desire.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 427. Translation and photo by Living in FIN

Hannu Salakka, “In the Midst of Fear”

kuutostiensiltaFinnish Highway 6 bridge over the Vuoksi River in Imatra, South Karelia

Yön unet ovat sanomattoman hiljaisia,
maailma
josta ei muista muuta kuin
eläneensä.

Haaveilija nukahtaa aurinkoon
ja sulattaa siipensä,
vajoaa yöhön
ja sen metsään,
jossa minulla on rautaiset kynnet
ja terävät siivet
eikä yö ole hiljainen,
hammas puree hammasta vasten,
huohotus katkeaa,
kädet puristavat jokaisen tukahdetun äänen
kaikua joka parahtaa.

Ja joka aamu on herättävä keskelle kaikkea,
niin monen on käytävä peloissaan makuulle
ja moni herätetään kesken uniaan.

Joka aamu on herättävä keskelle
kaikkea pelkoaan,
laskettava käsi veljellisesti sen olkapäälle
ja sitten,
tunteettomasti ja uupumatta,
pakotettava se takaisin
päivänvaloon.

Night dreams are unspeakably quiet,
a world
of which nothing is remembered than
it lived its own life.

The dreamer falls asleep in the sun
and melts its wings,
subsiding into the night
and the forest
where I have iron claws
and sharpened wings,
and the night is not quiet.
Tooth grinds against tooth,
the panting breaks off,
hands stifle the echo of every pent-up voice
crying out.

Each morning waking up in the midst of everything.
So many must go to sleep in fear,
and many are woken in the middle of their dreams.

Having each morning to wake up in the midst
of all the fear,
Laying a brotherly hand on its shoulder
and then,
callously and tirelessly,
forcing it back
into the light of day.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 281. Translation and photo by Living in FIN

Hannu Salakka, “It Cools Slowly”

kaupungintalo.jpgImatra City Hall, Summer 2018

Viilenee hitaasti,
miedot tuoksut kohoavat aaltoina.
Valvoa myöhään, herätä varhain,
olla jouten koko pitkän päivän.
Mutta jokin huolestuttaa.
Ehkä kadonnut taito päästä irti asioista,
jotka eivät tapahdu täällä.

It cools slowly,
the mild smells rising in waves.
Staying up late, waking up early,
being idle all the livelong day.
But there is something troubling.
Perhaps the lost skill of breaking free of things
that did not happen here.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 156. Photo and translation by Living in FIN

Hannu Salakka, “Citizen”

DSCN3689.jpg

Kansalainen

Minun maani
johon olen kahlehdittu.
Minulla on maani kieli ja kansalaisuus
ja uskontunnustus.

Voin kävellä ja elää ja kulkea
ja muuttaa paikasta toiseen.

Maani on ottanut omakseen kasvoni,
nimeni,
tapani puhua ja tehdä
ja kirjoittanut sen kaiken muistiin.

Sillä on virkapuku ja vähän tukkaa,
se pyytää puheilleen
ja karjuu vasten kasvoja
mutta jätän ymmärtämättä,
ajattelen vain mitä se tulee maksamaan.

Jos sillä olisi sääri,
potkaisin sitä säären.
Jos se olisi näkyvästi julma
en anoisi mitään
vaan jäisin seisaalleni.

Mutta se ei ole kukaan.

Ei ketään kahleen toisessa päässä,
kahle ei vain anna periksi.

Olen tällä tiellä, elän ja kävelen.

Citizen

Country of mine
to which I am shackled.
Country whose tongue and nationality
and creed are mine.

I can walk and live and travel
and move from place to place.

My country has coopted my face,
my name,
my manner of speaking and doing things
and written it all down.

It has a uniform and sparse hair.
It asks to say its piece
and bellows in people’s faces.
But I left the fool,
thinking only what I would have to pay.

If it had a shin,
I would kick its shin.
If it were conspicuously cruel,
I would not plead for anything,
but I would remain standing.

It is nobody, though.

There is no one on the other end of the shackles.
The shackles just don’t buckle.

I am on this road, living and walking.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 284–285. Translation and photo by Thomas H. Campbell

Hannu Salakka, “Father’s Faded Shirtback”

The demolition of Mansikkala School, Imatra, South Karelia, 16 June 2018. Photo by Living in FIN

Isän kauhtunut paidanselkä
pullistelee tuulessa.
En edes yritä kipittää hänen edelleen.
Sitten hän pysähtyy, kääntyy ja katsoo minuun
ja sanoo:
tulee vain tänne,
ei täällä ole mitään pelkäämistaä.
Ja minä hullu uskon häntä.
Ja niin joudun kauas tulevaisuuteen.

Father’s faded shirtback
swells in the wind.
I don’t even try to scurry in front of him.
Then he stops, turns, looks at me, and says,
“It’s only coming.
There’s nothing to fear.”
I am crazy enough to believe him.
And so I would wind up far in the future.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 587. Translated by Thomas H. Campbell