Hannu Salakka, “Yet”

SILTI

Kuinka tarkkaan elämä vie kaiken ajan!

Tämän tästä hänen on oltava siellä,
toisen tuolla,
ties missä,
kaikki on hoidettava,
järjestettävä,
jokainen velvollisuus täytettävä,
sillä huonolla omallatunnolla
on mahdoton
rakastaa.
Ja kun lopulta koittaa taas yhteinen hetki,
vanhat velvollisuudet eivät noin vain suostu unohtumaan
ja uudet alkavat jo asettua taloksi mieleen.

Ja aina on ja on ollut näin;
oli kevät,
tuli kesä,
meni talvi,
kiireessä on mahdoton kunnolla rakastaa,
kului vuosia,
yhä useammat asiat
alkoivat olla tapahtuneet jo vuosia sitten.

Ja silti on aikaa koko se elämä
joka niin tarkkaan vie kaiken ajan.
Aikaa rakastaa minkä ehtii.

YET

How life takes up all your time!

One of you has to be there,
The other somewhere else,
who knows where.
Everything must be managed,
organized,
every obligation fulfilled,
because with a bad conscience
it is impossible
to love.
And when finally a shared moment comes again,
the old responsibilities won’t just agree to be forgotten
while the new ones are already making themselves at home in your head.

It has always been like this.
There was spring,
summer came,
winter passed.
It’s impossible to love properly in a hurry.
Years passed,
more and more things
started happening years ago.

And yet there is time for all that life
that takes up so much time.
Love the time you have time for.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 511. Image courtesy of Amazon.in. Translated by Living in FIN

Hannu Salakka, “The sky and the horizon like dirty water”

Taivas ja taivaanrannat kuin likaista vettä
tai ikkunalasia.
Ihmiset tulevat yhä enemmän toistensa kaltaisiksi
ja menettävät mielenkiintonsa,
yhä selvemmäksi käy että hyvät ajat ovat vain
sisäisiä tunteita,
mieli ainoa ajateltavissa oleva onnea tuottava
vapauden korvike.

The sky and the horizon like dirty water
or window glass.
People are becoming more and more like each other
and lose their savour.
It’s becoming increasingly clear that good times are just
a matter of inner feelings,
consciousness the only conceivable happiness,
a surrogate for freedom.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 429. Translation and photo by Living in FIN

Hannu Salakka: Three Poems

Patsaat ovat alkaneet elää
niinkuin menneisyys olisi astunut voimaan,
niinkuin kaikki kannetut taakat
yhä painaisivat kantajaansa.
Iloiset vainajat ovat kerääntyneet
neuvonpitoon tulevaisuuden porteille;
kuolematonta puhetta tavoitellessaan
mutisevat kuin vuosisadat.

● ● ● ● ● ● ●

The statues have come to life
as if the past had come into force,
as if all the burdens borne
still pressed down on their bearers.
The happy dead have gathered
for negotiations at the future’s gates.
In their pursuit of immortal speech
they mutter like the centuries.

Viilenee hitaasti,
miedot tuoksut kohoavat aaltoina.
Valvoa myöhään, herätä varhain,
olla jouten koko pitkän päivän.
Mutta jokin huolestuttaa.
Ehkä kadonnut taito päästä irti asioista,
Jotka eivät tapahdu täällä.

● ● ● ● ● ● ●

It cools slowly,
mild scents rising in waves.
Staying up late, waking up early,
Being idle all day long.
But there’s something worrying.
Maybe the lost art of letting things go
that do not happen here.

Ilta

Odotan ystävää,
mutta häntä ei kuulu.
On jo pimentynyt,
ikkunastani vain loistaa valo,
ja kuu
alkaa jo kohota.
Jos hän on jo lähtenyt matkaan,
tapaa ystävän.
Jos viivyttelee,
löytääkö katkeran miehen.
Viini on hyväksi sille,
joka osaa olla sille ystävällinen,
mutta pahaksi sille,
joka muutenkin tuottaa elämässään vahinkoa
itselleen.
Mutta tunne sitä ei kukaan.

Varasin viiniä molemille,
se alkaa olla jo lopuillan, kuu korkealla.
Metsä kylmä ja sumuinen,
katsomattakin tiedän, miten asiat siellä ovat,
mutta nyt haluaisin kuulla, kuinka se on vaiti.
Tunnen sen:
kun on joku ihminen mukana,
esittelen kuin kotiani.
Mutta kun menen yksin
ja kaikki pakenevat,
en tiedä miten olisin.

Evening

I wait for a friend,
but he is nowhere to be heard.
It has gone dark already:
the light shines only from my window,
and the moon has
started to rise.
If he’s already on his way,
he will find a friend.
If he dawdles,
he might find a bitter man.
Wine is good for the one
who can be sweet to it,
but bad for the man
who goes through life doing harm
to himself as it is.
But no one knows this.

I have set aside wine for both of us.
It’s getting to the end of the night, the moon is high.
The woods are cold and foggy.
Even without looking, I know how things are out there,
but now I would like to hear them quiet.
I can feel it:
when there’s a person involved,
I’ll show you around like I’m home.
But when I go alone
and all flee,
I don’t know how to be.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 246, 156, 67. Photos and translation by Living in FIN

Eeva Kilpi, “January”

TAMMIKUU

Saattaa olla
että minuun pätevät vain vihoviimeiset
karjalaiset sananparret:
Mikäs pahan tappaisi?

On siis varustauduttava pitkään ikään.
Saattaa olla että elän satavuotiaaksi
ja ties vaikka ylikin.
Koettakaa kestää jos niin käy.
Myös minä koetan.

On opeteltava itsekkyyttä.
On pidettävä itsestään huolta.
On oltava oma palveluskuntansa.
Oma uskottunsa.

Elämä on velvollisuus.
Elämä on intohimoa.
Elämä on syyllisyyttä.

On niin omituisen urhea olo.
Kuolenkohan minä nyt?

The River Vuoksi in Imatra, 30 December 2018

JANUARY

It well may be
that only the old Karelian saw
applies to me:
bad weeds never die.

So I have to gear up for the long haul.
Maybe I’ll live to be a hundred years old,
and god knows how many more on top of that.
You try and hold on if it happens to you.
I am going to try and hold on, too.

You must learn to be selfish.
You must take care of yourself.
You must be your own servant.
Your own confidante.

Life is duty.
Life is passion.
Life is guilt.

I feel so strangely brave.
Am I going to die now after all?

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Photo and translation by Living in FIN

Eeva Kilpi, “December”

Joulukuu

Vanhuutta ei voi ratkaista,
ystävät kalliit, sanoo isoäiti.
Sen kanssa on elettävä.
Sitä on siedettävä.
Sille on puhuttava ystävällisesti.
Sen kanssa on neuvoteltava.
Sen kanssa on pohdittava asioita,
tätä ilmiötä,
mysteeriä jopa.
Te jotka elätte nuoruutenne lumoissa
puoli vuosisataa ja ylikin,
mihin teillä on hätä?

Ja sinut, armaani,
minä haluaisin tavata vasta kuolemani jälkeen,
irtautuneena huolista,
kun hautajaiset olisivat ohi,
nurkat siivottu papereista ja sanomalehdistä,
kun perintöhuonekalut olisi sijoitettu,
vanhat kirjat jaettu,
metsästä päästy yksimielisyyteen
ja mieleni olisi vapautunut intohimoon.

Olisi aikaa iankaikkisesti.
Ei kiirettä mihinkään.
Olisin paratiisikelpoinen.

December

Old age cannot be solved,
friends are expensive, says Grandma.
You must live with it.
It’s tolerable.
You must speak to it kindly.
You must negotiate with it.
You must mull things over with it,
this phenomenon,
this mystery even.
You who have been enthralled by your youth
half a century and beyond,
what’s the emergency?

And you, my dear,
I would like to see you only after I die,
released from cares,
when the funeral is over,
the corners cleaned of were papers and newspapers,
when the heirloom furniture is relocated,
the old books divided,
agreement reached on the woodlot,
and my spirit released into passion.

There would be time forever.
Nowhere to hurry.
I would be fit for paradise.

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Translation and photo by Living in FIN

Hannu Salakka, “Dead Day”

Kuollut Päivä

Siinä missä nyt jaksaa valittaa
että mitään ei tapahd u,
että aika ei kulu,
voisi samalla vaivalla,
ja syyllä,
tai ehkä hieman suuremmalla,
nauttia elämästään,
tästäkin
hiljaisuudesta.

Mutta ei siihen usko.

Entiset päivät ovat kuolleet.
Vain me voimme nähdä itsemme
ja muutaman muun
elävän
yhä
myös silloin.

Dead Day

Just as you feel like complaining now
that nothing happens,
that time stands still,
you could, with the same effort,
for the same reason,
or maybe all the more reason,
enjoy your life,
enjoy this selfsame
silence.

But you don’t believe in it.

The old days are dead.
Only we could see that we
and a few others
were alive
still
even then.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 503. Translation and photo by Living in FIN

Eeva Kilpi, “November”

Marraskuu

Minulla on salainen rakastettu, sanoo isoäiti.
An invisible lover.
En osynlig älskare.
Salarakas, niin kuin nykysuomeksi sanotaan.

Kukaan ei ole nähnyt häntä.
En minäkään.
Hän tulee pimeällä
ja lähtee ennen aamunkoittoa.
Emme sytytä valoa.
Kohtaamme pimeässä
ja tunnustelemme toisemme esiin.
Etsimme toistemme huulet
ja paljonhan niitä on muitakin elimiä.
Kaikki ne löytyvät kyllä
vaikka silmät ummessa.

Harva se yö me leikimme
kaunotarta ja hirviötä,
minä vain en koskaan sytytä kynttilää.

Naapurit uskovat nähneensä hänet,
hänellä on kuulemma joka kerta
eri naamio.
Mutta niistähän minä en halua
tietää mitään.

Pääasia on hänen iso
lämpönsä.

“Watch free net TV. You are loved.”

November

I have a secret lover, says grandmother.
An invisible lover.
En osynlig älskare.
A salarakas, as they say in modern Finnish.

No one has seen him.
Not even me.
He comes after dark
and leaves before daybreak.
We don’t switch on the lights.
We meet in the dark
and feel each other out.
We find each other’s lips,
and there are many other organs.
All of them will be found
even though my eyes are closed.

Almost nightly we play
Beauty and the Beast.
I just never light a candle.

The neighbors believe they have seen him.
Reportedly, each time he wears
a different mask.
But I want to know
nothing about them.

The main thing is his huge
ardor, his warmth.

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Translation and photo by Living in FIN

Eeva Kilpi, “October”

Lokakuu

Kun saisi kuolla nukkuessaan
eikä ainakaan yhtiökokouksessa
kesken kriittisen puheenvuoron,
vaan omassa vuoteessa unta nähden.
Kuninkaallinen kuolema, sanoo naapuri.
Toivomme sitä yhdessä
hartaasti, toistuvasti,
ikkunanraosta jutellessamme.
Rivissä kuollaan
mutta ei ikäjärjestyksessä
ja pohdiskellaan miksi.
Opitaan sairauksien nimiä,
tervehditään oireita,
tuttuja jo kaikki.
Kun ehtisi siivota sitä ennen.
(Huokaus.)
Kun jaksaisi.
Onkohan se edes mahdollista?

On se.
Mahdollista kuin myöhäinen sieniretki
auringossa,
kuin äkkiarvaamatta löytynyt karpalosuo
jonka näkee harjanteelta,
kuin puolukat lokakuussa,
kuin mustikat lumen alta.

Tehdään maailma valmiiksi.
Mehän osataan.

October

You should die in your sleep
and certainly not at the annual meeting
in the middle of a critical speech,
but in one’s own bed, dreaming.
It’s a royal death, says the neighbor.
We hope for it together
earnestly, repeatedly,
gabbing through the gap in the window.
People die like dominoes
but not by age
and wonder why.
They memorize the names of diseases,
they greet all the symptoms
like old friends.
Would that you had time to clean the house beforehand.
(She sighs.)
Would that you had the strength.
Do you think it’s even possible?

It is.
It’s as possible as a late mushrooming trip
in the sunshine,
like a cranberry bog, found unexpectedly,
that you can see from the ridge,
like lingonberries in October,
like blueberries beneath the snow.

Let’s get the world ready.
We know how.

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Translation and photo by Living in FIN

10,000 Steps (International Translation Day)

In recent years, I have celebrated International Translation Day on this day, September 30, here at Living in FIN. Today, I discovered that the overarching theme of this year’s celebration is “Finding the words for a world in crisis.” It is not that I think that the world is not in crisis (or that I thought it was ever not in crisis), but having worked for thirteen years on a much more intense and exhausting online translation project that only this month has, for the first time, passed the ten thousand monthly views mark, I do wonder how much difference translation makes to a “world in crisis.”

More to the point, when you sometimes wait, as I do, for months to get paid for rush translation jobs, that is, for “real work” (not the fun I’m having here) or are offered (as I was the other day) 1,200 euros for translating a six-hundred-page book (which should cost at least 12,000 euros) you feel both inspired and then, just as instantly, let down when you read that translation is a “moral debt,” as I did a few days ago on the Facebook page of a well-known poet and translator.

A moral debt to whom? To people who think that translation is as easy as falling off a chair, a kind of menial mechanical intellectual labor? To people who cannot be bothered to learn to speak any foreign language fluently? To people hostile to the foreign tongues in their midst?

Yes, it’s lovely to share your talents by giving people access to the lives, dreams, sufferings, and joys of other people, sometimes far away, whose languages they don’t speak. But since, I suspect, most translators labor without much in the way of recognition and appreciation (and money) from anyone, including even the people who benefit from their work, it’s better to imagine that, on the one hand, translating is something you’re doing for your own sake, something you’re doing to escape “the heavy bear that goes with me,” as Delmore Schwartz so aptly called his (our) brutish inner self, and, on the other, that translators are workers, too, and should demand good pay for fair work.

So, the hell with “moral debt.” Let’s be escapists instead. Here is today’s installment of Viivi & Wagner.

Panel 1
Wagner: I’m going to circle the bed until I get to 10,000 steps.

Panel 3
Viivi: I’d like to sleep. How many steps have you taken today?
Wagner: Those two just now.

Source: Helsingin Sanomat

Almost Finns have a few pro-tips for dealing with the kaamos, the polar night or the nearly endless darkness of winter nights and days on or above the sixtieth parallel.

Turn on the English subtitles if you don’t speak Finnish. Thanks to Tiina Pasanen for the link.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Finally, it wouldn’t be a Living in FIN party without a few words of gloomy wisdom from the late great Hannu Salakka.

Elämä ei sellaista
kuin lauseiden synnystä saattaisi luulla.
Olen vain hetkeksi karannut tähän miettimään,
muistelemaan.

Life is not like that
like the way you might think sentences are born.
I’ve just run away for a while to think about it,
to think back.

Päiväkävelyllä
lapsi opettaa kävelemään
niinkuin vanhaa miestä,
pysähtelemäänkin, katselemaan taakseen.

On afternoon strolls
a child teaches you to walk
like an old man,
even teaching you to stop and look back.

Ääni,
joka ei ole iloinen eikä surullinen,
mutta täynnä tunnetta.

A sound (a voice),
which is neither happy nor sad,
but full of emotion.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 419–421. Translated by Living in FIN. Images courtesy of Duolingo, the best thing since sliced bread, especially since it started teaching Finnish.

Hannu Salakka, “Bird Calls, Migrating Flocks in Flight”

Kutsuäänet, muuttoparvien lento.
Tuntuu että kaipuunikin jättää minut
oman onneni nojaan
ojanlaitaan, pellonreunaan.
Alan ymmärtää,
että en ole vielä nähnyt kaikkea
mitä en enää koskaan tule näkemään.

Bird calls, migrating flocks in flight.
It feels like my longing is leaving me too
reclining in my own happiness
at the top of a ditch, the edge of a field.
It is starting to dawn on me
that I have not yet seen all of
what I will never see again.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 575. Translation and photo by Living in FIN