Reportterin mentyä
haastattelen pihassa kuminaa:
“Miten päätite olla mauste?”
When the reporter’s gone,
I interview the caraway in the yard.
“How did you decide to be a spice?”
Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p. 23. Translated by Living in FIN. Photo courtesy of Wikimedia Commons
Ei jätä luontokaan valinnanvaraa.
Kun on nähnyt lammen sylissä pilven
ja lumpeitten keskellä kuun
on lopullisesti sielunsa armoilla.
Nature leaves no choice.
After seeing the pond in the cloud’s embrace,
and the moon amidst the water lilies,
you are finally at your soul’s mercy.
Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p. 17. Photo and translation by Thomas H. Campbell
Niistä joita jumalat vihaavat enemmän kuin opettajia
he tekevät sääennustajia.
Joka kerta kun tuuli kääntyy
he tuntevat sen luissaan.
Aina kun sade on tulossa
he ovat kuolemankielissä.
Kylmän korpit nokkivat heidän lapojaan,
kourivat niskaa,
istuvat polvien päällä,
repivät varpaita,
herkuttelevat jänteillä ja sidekudoksilla.
Kipujen siirat vilistävät lanteista pohkeisiin,
purevat sieltä, näykkäävät täältä,
turpoavat ja lisääntyvät
matalapaineen edellä.
Lepäävät harvoin, auringossa.
Ja kaiken tämän kukkuroidakseen
jumalat tekivät heistä pitkäikäisiä.
Those the gods hate more than schoolteachers
they make weather forecasters.
Every time the wind turns
they feel it in their bones.
Whenever precipitation is on the way,
they are on the verge of death.
Cold’s ravens peck at their shoulders,
pummel the napes of their necks,
perch on their knees,
gnash at their toes,
feast on sinews and connective tissues.
Pain’s woodlice scuttle from haunches to calves,
biting them and snapping at them here and there,
swelling and multiplying
in advance of the low pressure area.
They seldom relax, and then in the sun.
And, to top it all off,
the gods made them long-lived.
Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p. 57. Translated by Living in FIN. Photo by NASA’s Aqua MODIS satellite. Courtesy of Wikipedia
Kuu paistaa heleästi
kuollut ajaa keveästi,
elävää naitattaa.
Parempi on naida kuin palaa.
Parasti on naida salaa.
Sais yöllä syyä,
päivällä naia
ja aamulla nukkua.
The moon beams brightly,
pursuing the dead lightly,
making the living horny.
It’s better to fuck than fry.
It’s best to fuck on the sly.
You should nosh at night,
shag in the afternoon,
and snooze in the morning.
Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p 41. Translation and photo by Living in FIN
Valtra tractor with lumber trailer in Jyväskylä, Finland, May 5, 2011. Photo by Antti Leppänen
Viime kesänä jolloin en kirjoittanut
Jumala lähetti minulle miehiä.
Tänä vuonna kirjoitan metsässä myöhään syksyyn
ja eikös Hän toimita minulle polttopuita:
rojauttaa yhtiön metsätraktorista
kasan pölkkyjä vanhan saunani viereen.
Hän antaa hartioihini voiman raahata
ne liiteriin.
Kuka tietää, vaikka Hän itse ilmestyisi
ne jonakin päivänä sahamaan.
Tarpeeni kaikki tietää.
Pirukin kiertää paikkaa,
kauppaa tontteja, viittilöi mökkiäni,
loitsii turhaan rajoja.
Ei pysty paha noita-akkaan
jok’ on liitossa Jumalan kanssa,
kainalossa Kaikkivallan.
Linnut lähtevät,
ruoho kuolee,
minä jään.
Luoja lempii salaa.
Last summer, when I wasn’t writing,
God sent me men.
This year I’m writing in the woods until late autumn,
and perhaps He shall fetch me firewood,
dragging a pile of logs
from the association’s lumber tractor over to my old sauna.
He shall give my shoulders the strength to schlep
them into the shed.
Who knows? Maybe He Himself would appear
one day to saw them.
He knows all my needs.
The Devil sidesteps the place.
Selling lots, he waves towards my cottage,
hexing the borders to no avail.
Evil can do no harm to the witch lady
what is in league with God,
in the Almighty’s armpit.
The birds leave,
the grass dies,
I am staying.
The Creator makes love on the sly.
Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), pp. 37–38. Translation by Thomas Campbell. Photo courtesy of Wikimedia Commons
Ohdake, syksyn viimeinen kukkija.
Hillitty, vaalea sinipuna.
Vankka varsi, ei kaadu sateessa,
ei taitu tuulessa.
Piikkinen: selektiivisyyttä.
Latvassa nokkosperhonen.
Iso, uusi, vastakuoriutunut,
tuorein värein,
elämänsä viimeisessä vaiheessa:
perhosena, parhaimmillaan.
Ja tämä kaikki kerrottuna paljolla:
sankka, utuinen vyöhyke
lujuutta ja lepatusta — ennen kuolemaansa
kesä synnytti tällaisen ilmiön
hvyästelläkseen luomakuntaa.
Pikkulepinkäiset, myöhäänmuuttajat,
nököttävät katon reunalla
ja popsivat perhosia
joita ohdakemaa ruokkii.
Raskasta seurata sivusta
tätä luonnon tasapainoa ja harmoniaa.
Mutta mikä olisi oikea vaakakuppi?
Ryhtyä linnunpelätiksi.
Kitkeä ohdakkeet.
Perustaa kaalimaa?
Syksypä tietää:
lepinkäiset lähtevät,
perhosten aika jatkuu,
ohdake tuoksuu,
sulous rellestää.
On kaunista kuolla.
The thistle, autumn’s last bloomer.
A subdued pale violet.
A sturdy stem that neither falls in the rain
Nor breaks in the wind.
Prickly, selective.
A small tortoiseshell butterfly on the crown.
Big, new, freshly hatched,
its colors fresh,
in its life’s final phase:
a butterfly in its prime.
All of this multiplied many times:
a dense, nebulous zone
of fortitude and flutter before death.
Summer gave birth to this phenomenon
in order to take leave of creation.
Red-backed shrikes, late migrators,
sit still on the roof’s edge,
munching the butterflies
the thistle patch nourishes.
It’s painful to watch from the wings
as nature balances and harmonizes thus.
But what would strike the right balance?
Becoming a scarecrow?
Weeding the thistles?
Planting a cabbage patch?
Autumn knows, though.
The shrikes depart.
The time of the butterflies goes on.
The thistle is fragrant.
Grace revels.
Dying is beautiful.
Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), pp. 33–34. Translated by Living in FIN. Photo of a small tortoiseshell butterfly by Jörg Hempel. Courtesy of Wikipedia. The translation is dedicated to my mother on her birthday.
Yöllä minulle äkkiä valkeni:
se mies joka auttoi autoni käyntiin,
se oli sorsastaja.
Jokin sanoi minulle sen.
Metsässä tietää.
Nyt ymmärrän hänen pelästyneen katseensa
kun menin puhuttelemaan häntä.
Säikähti omaatuntoaan.
Ja minä: kehuin ja kiitin.
It suddenly dawned on me in the night.
The man who had helped get my car going
was a duck hunter.
Something had told me that.
One knows in the forest.
I now understood his frightened gaze
when I went to talk to him.
It had startled his conscience.
And me, I had praised and thanked him.
Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p. 30. Photo and translation by Living in FIN
Välittäjä kahlaa heinässä
kiertää taloa mustat lasit silmillä
maha pullottaen,
levittää käsiään: “Tästä menee raja.”
“Tuo metsä tuolla.” “Tämä ranta tässä.”
Ostajat nyökkäilevät. Nostavat korkealle jalkojaan.
Näin istuu pöllö puun kolossa,
odottaa vavisten
että luonnonystävät lähtisivät.
The broker wades in the hay,
rounds the house, black glasses over his eyes,
belly bulging,
and spreads his hands. “That’s the boundary.”
“That forest there.” “This beach here.”
The buyers nod. They lift their feet high.
An owl sits in the hollow of a tree,
trembling as it waits
for the nature lovers to leave.
Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p. 22. Photo and translation by Living in FIN
—Minä elän nyt niin että kuoltuani
jumalakin itkee sitä
että loi ihmisen ainutkertaiseksi
“I am alive now that I am dead.”
Even God bewails the fact
He made man unique.
Neitseestä syntynyt,
he sanoivat
ja ajatella, se meni läpi.
Ja nyt kun virhe on tehty
ja me elämme siinä yhä,
ei voi muuta kuin kuvitella
miten toisin olisi kaikki,
jos he olisivat nostaneet totuuden kunniaan,
sanoneet:
—Ole siunattu, avioton äiti.
Born of a virgin,
they said,
and to think it got through.
Now the error has been made
and we live with it still,
you cannot help but imagine
how different everything could have been,
if they had done credit to the truth
and said:
“Blessed art thou, o unwed mother.”
Tänä iltana minulle selvisi heijastuksen tarkoitus:
Mikä muu saisi kuun lumpeitten joukkoon?
The purpose of reflections was made clear to me this evening.
What else would make the moon go into a patch of water lilies?
∴∴∴∴∴∴∴∴∴∴
Minä olen vain episodi elämässäni
niin kuin kaikki muukin,
avioliitto, miehet, lapsetkin.
Minä haluaisin päästä ja takaisin
siihen ykseyteen
johon alunperin synnyin.
Jos tämän vain olisi tiennyt:
että kaikki on vaiheta, välikohtauksia,
että mikään ei jää lopulliseksi . . .
Niin mitä sitten?
I am only an episode in my life
like everything else:
marriage, the men, the children.
I would like to go back
to the oneness
into which I was originally born.
If only to find out this.
if everything is a phase, an incident,
if nothing remains final,
what, then, is the big deal?
Huono tie ja pitkä heinä,
polulla rupikonnat, omat ruppanani,
vartioimassa pihaa.
Kivijalassa valppaina kyyt,
toinen musta, toinen vihertävä,
portailla avuliaat nokkoset.
Yössä lepakkojen armeija.
Ja kun kirjoitan, ylpeyteni,
kolme karhunputkea
turvaavat selustan ikkunan takana.
Lukevat salaa olkapään yli
mita kirjoitan heistä.
A poor road and long grass,
toads on the path, my own blood cakes,
watching over the yard.
The vipers in the plinth are vigilant.
One is black, the other greenish.
The nettles on the stairs are helpful.
There is an army of bats at night.
And when I write, my pride,
three angelicas
guard the rear from behind the window.
They secretly read over my shoulder
what I am writing about them.
Japanilainen vieraani
käsitti vaivoin, että Suomessa ei ollut
neljäkymmentä miljoonaa asukasta.
Neljätoista miljoonaa hän olisi juuri
ja juuri jaksanut ottaa vastaan.
Mutta neljä ja puoli miljoonaa
oli hänelle liikaa.
Me vaikenimme kohteliaasti.
A Japanese guest of mine
realized painfully Finland did not have
forty million inhabitants.
He would have barely had the strength
to accept fourteen million.
But four and a half million
were too much for him.
We politely held our tongues.
—Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), pp. 92, 72, 28, 116, 19, 83. Translations and photos by Living in FIN
Rakas Eeva, he kirjoittavat,
tee meille uusi laulu rakkaudesta
kun entinen on jo kulutettu loppuun.
Tämä on vanha laulu ja
pelkään pahoin
ikuinen:
Sinä olet minun sairauteni,
vammani ja vajavuuteni,
sokeuteni, kuurouteni ja sortunut ääni,
kramppini ja stigmani,
mato suolissani, neula veressäni,
haavani ja varjostumani.
Minä kaipaan sinussa elämääni:
tautia joka on kuolemaksi;
tuttua närästystä,
ikiomaa kutkaa,
vanhaa kolotusta,
joka on turvallisempi kuin uudet oudot vaivat;
kainalosauvojani ja kipsiäni,
näärännäppyäni ja japykimääni,
vinoa hammasta ja väärää purentaa
joka on minulle ainoa mahdollinen.
Olet kieliopillinen omistusliitteitä minussa.
Minun rakkauteni Korkea Veisu on paksu kuin lääkärikirja
ja yhtä täynnä anatomiaa ja kipua.
Mutta on toinenkin laulu: levollinen
joka vain soi ja soi
suostumatta paljastumaan sanoiksi.
Ehkä se ei antaudu koskaan.
Mutta se on ja.
Terveisin
• • • • • • • • • •
Dear Eeva, they write,
make us a new song about love
as the previous song has worn out.*
This is an old song and,
I’m afraid, terribly
perennial.
You are my ailments,
my injuries, and my shortcomings,
my blindnesses, my deafnesses and broken voice,
my cramps and my stigmata,
the worm in my gut, the needle in my blood,
my wounds and my shadow.
I miss my life in you:
a disease that is fatal,
a familiar heartburn,
my very own itch,
an old ache
that is safer than odd new complaints,
my crutches and my cast,
my stye and my chapped skin,
crooked tooth and bad overbite.
You are my possessive suffixes.
My love the Song of Songs is as thick as a medical book
and as full of anatomy and pain.
But there is another song: restful,
it just plays and plays
without agreeing to reveal its words.
Maybe it will never give up.
But there you have it.
Regards
—Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), pp. 93–94. Translated by Living in FIN. Photo of Eeva Kilpi courtesy of Karjalan Liitto
* An allusion to “A Song about Love,” the title poem in Eeva Kilpi’s first collection, Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972) (A Song about Love and Other Poems). It was followed by Terveisin (Regards), in which the above poems serves as the title poem.
Living in FIN 