Puheet, ilmeet
eivät synnytä minussa mitään
nyt, kun kaikkien on ollut pakko
osoittaa kyvyttömyytensä.
Kuollessani haluan kasvaa metsiin.
Airs and orations
leave me untouched
now when it is compulsory for all and sundry
to flaunt their incompetence.
When I die I want to grow into forests.
Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 208. Translation and photo by Living in FIN
“Bigger than February.” Billboard for the Finnish grocery store chain Prisma, Obvodny Canal Embankment, St. Petersburg, 4 February 2018. Photo by Living in FIN
Sataa lunta
mutta puista tippuvat raskaat pisarat,
samaa silmänlumetta
tämä maailman päivä,
koko ajan olemassa
jossakin.
It’s snowing,
but heavy drops are dribbling from the trees.
It’s the same window dressing
all the time
somewhere
on this the world’s day.
Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 527. Translated by Living in FIN
Hymytön
Ilma on äänetön,
ovat vain askelten kaiut.
Huulet eivät muodosta ainoatakaan sanaa,
vetäytyvät vain
ja paljastavat hampaat.
Juoksen
niinkuin lintu juoksee
alkaakseen kohta lentää.
Minua ei vain haudata haluamaani paikkaan.
Unsmiling
The air is voiceless.
There are only the echoes of footsteps.
The lips do not form a single, solitary word.
They merely retract,
exposing the teeth.
I run
as the bird runs
when it is on the verge of flying
lest I be buried in place.
Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 331. Translation and photo by Living in FIN
Maa, routa, jää, hanki, ilma
joka liimaa sieraimet ja pusertaa
ihmisestä huurua,
kun maasta noustaan näin kerros kerrokselta
on vaikea uskoa,
että sisus on tulta, tai edes lämmin.
Talot kuin kivettynyttä laavaa,
näyttävät asutuilta
vain aivan pilkko pimeällä,
kun ikkunoissa on valo.
Talojen ihmiset
ovat oppineet jälleen tulemaan toimeen
ilman tuulta.
Jos heidän tulee ikävä,
he voivat juhannuksena matkustaa
sitä katsomaan.
Land, frost, ice, drifts, air,
plugging up the nostrils and squeezing
vapor from a person’s lungs.
When you clamber over the ground so, from floor to floor,
it’s hard to believe
there’s a fire inside, much less that it’s warm.
Petrified lava, the houses
appear inhabited,
just entirely pitch black
when there’s light in the windows.
The people of the houses
have once again learned to get along
without wind.
If they get bored
they can journey on Midsummer Day
wherever their hearts desire.
Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 427. Translation and photo by Living in FIN
Finnish Highway 6 bridge over the Vuoksi River in Imatra, South Karelia
Yön unet ovat sanomattoman hiljaisia,
maailma
josta ei muista muuta kuin
eläneensä.
Haaveilija nukahtaa aurinkoon
ja sulattaa siipensä,
vajoaa yöhön
ja sen metsään,
jossa minulla on rautaiset kynnet
ja terävät siivet
eikä yö ole hiljainen,
hammas puree hammasta vasten,
huohotus katkeaa,
kädet puristavat jokaisen tukahdetun äänen
kaikua joka parahtaa.
Ja joka aamu on herättävä keskelle kaikkea,
niin monen on käytävä peloissaan makuulle
ja moni herätetään kesken uniaan.
Joka aamu on herättävä keskelle
kaikkea pelkoaan,
laskettava käsi veljellisesti sen olkapäälle
ja sitten,
tunteettomasti ja uupumatta,
pakotettava se takaisin
päivänvaloon.
Night dreams are unspeakably quiet,
a world
of which nothing is remembered than
it lived its own life.
The dreamer falls asleep in the sun
and melts its wings,
subsiding into the night
and the forest
where I have iron claws
and sharpened wings,
and the night is not quiet.
Tooth grinds against tooth,
the panting breaks off,
hands stifle the echo of every pent-up voice
crying out.
Each morning waking up in the midst of everything.
So many must go to sleep in fear,
and many are woken in the middle of their dreams.
Having each morning to wake up in the midst
of all the fear,
Laying a brotherly hand on its shoulder
and then,
callously and tirelessly,
forcing it back
into the light of day.
Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 281. Translation and photo by Living in FIN
Imatra City Hall, Summer 2018
Viilenee hitaasti,
miedot tuoksut kohoavat aaltoina.
Valvoa myöhään, herätä varhain,
olla jouten koko pitkän päivän.
Mutta jokin huolestuttaa.
Ehkä kadonnut taito päästä irti asioista,
jotka eivät tapahdu täällä.
It cools slowly,
the mild smells rising in waves.
Staying up late, waking up early,
being idle all the livelong day.
But there is something troubling.
Perhaps the lost skill of breaking free of things
that did not happen here.
Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 156. Photo and translation by Living in FIN
Kansalainen
Minun maani
johon olen kahlehdittu.
Minulla on maani kieli ja kansalaisuus
ja uskontunnustus.
Voin kävellä ja elää ja kulkea
ja muuttaa paikasta toiseen.
Maani on ottanut omakseen kasvoni,
nimeni,
tapani puhua ja tehdä
ja kirjoittanut sen kaiken muistiin.
Sillä on virkapuku ja vähän tukkaa,
se pyytää puheilleen
ja karjuu vasten kasvoja
mutta jätän ymmärtämättä,
ajattelen vain mitä se tulee maksamaan.
Jos sillä olisi sääri,
potkaisin sitä säären.
Jos se olisi näkyvästi julma
en anoisi mitään
vaan jäisin seisaalleni.
Mutta se ei ole kukaan.
Ei ketään kahleen toisessa päässä,
kahle ei vain anna periksi.
Olen tällä tiellä, elän ja kävelen.
Citizen
Country of mine
to which I am shackled.
Country whose tongue and nationality
and creed are mine.
I can walk and live and travel
and move from place to place.
My country has coopted my face,
my name,
my manner of speaking and doing things
and written it all down.
It has a uniform and sparse hair.
It asks to say its piece
and bellows in people’s faces.
But I left the fool,
thinking only what I would have to pay.
If it had a shin,
I would kick its shin.
If it were conspicuously cruel,
I would not plead for anything,
but I would remain standing.
It is nobody, though.
There is no one on the other end of the shackles.
The shackles just don’t buckle.
I am on this road, living and walking.
Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 284–285. Translation and photo by Thomas H. Campbell
Mietin, mistä alkaen olen aina valehdellut,
keksinyt, sepittänyt, muistanut tahallani väärin,
muuttanut merkityksiä?
Sitten siitä tuli toinen luonto,
työ,
enkä enää välittänyt tietää
mikä minuun oli mennyt.
Väsyn ihmisiin helposti
enkä välitä heistä enää,
mutta heti kun olen yksin alan kaivata
jotakin toista,
seurassa nauran, juhlin, juttelen, keksin tarinoita,
mutta heti kun tuli hetkikin hiljaista
annan sijan
sisälläni asuvalle
täsmälleen itseni kokoiselle erakolle
joka on vaiti
toreilla, ruuhkabusseissa, pääkaupunkien kaduilla;
vain jossain kaukaisessa erämaan kolkassa
saattaa törmätä kummajaiseen
joka heti alkaa jutella jokaiselle kuin vanhalle tuttavalle.
En ole nähnyt paikkaa
jossa en olisi halunnut käydä, mutta vain käydä,
jotkut muistelevat mennyttä,
suunnittelevat tulevaisuuttaan,
minä elän tätä päivää,
en mieti iltaan saakka,
se kuitenkin tulee, väsyn,
menen toiseen huoneeseen, alan nukkua,
tai kävelen kadulla,
jos minut nähdään,
käännyn jostain kulmasta ja katoan,
ei kukaan saa minua elämästäni kiinni.
I was wondering: since when have I always lied,
concocted, made up, deliberately recalled things wrongly,
changed the sense of things?
It later became second nature,
work.
I no longer cared to know
what had gotten into me.
I tire of people easily.
I don’t care about them anymore.
But as soon as I’m alone, I miss
someone else,
laughing, partying, chatting, making up stories in company.
But as soon as it has become quiet for a second,
I give way
to the loner living inside me,
exactly my same size,
who is silent
at markets, on crowded buses, in city streets.
Only in a distant corner of the wilderness
might you run into an oddball
who immediately chats to everyone like an old buddy.
I haven’t seen a place
where I wouldn’t want to go, but only go.
Some remember the past,
plan their future.
I live this day,
I don’t think until evening.
Nevertheless, it comes. I am tired,
I go to another room and sleep.
Or I walk down the street.
If I am seen,
I turn a corner and disappear.
No one catches me out in my life.
Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 536–537. Translated by Thomas H. Campbell
Isän kauhtunut paidanselkä
pullistelee tuulessa.
En edes yritä kipittää hänen edelleen.
Sitten hän pysähtyy, kääntyy ja katsoo minuun
ja sanoo:
tulee vain tänne,
ei täällä ole mitään pelkäämistaä.
Ja minä hullu uskon häntä.
Ja niin joudun kauas tulevaisuuteen.
Father’s faded shirtback
swells in the wind.
I don’t even try to scurry in front of him.
Then he stops, turns, looks at me, and says,
“It’s only coming.
There’s nothing to fear.”
I am crazy enough to believe him.
And so I would wind up far in the future.
Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 587. Translated by Thomas H. Campbell
1.
Sateen jälkeen kävelen kalliola
jolta hevonen putosi ja kuoli.
Katson alas.
Mutta ei,
putous ei ole kyllin suuri,
tuskin edes tömähtäisin.
Ja täällä on jo tapahtunut jotakin suurta.
After the rainshower, I walk to the cliff
where the horse fell and died.
I look down.
But no,
the fall is not long enough.
I would barely make a thud.
Yet something great has already happened here.
2.
Maailmalla
Katuja kulkien
voi katsella pensasaitoja,
talojen seinämiä,
autolla voi ajaa halki maaseudun,
kuulla ehkä hevosen hirnuvan,
nähdä tytön istuvan pienen joen rannalla,
mutta kuolema ei enää aja vaunilla öisin
musta viitta hulmuten:
jo aamuisin se tummassa puvussaan
istuu autoon
ja päivän kiitää tiellä,
juna pääsee rataa pitkin
asemalta asemalle
ja voi matkustaa kuin pakeneva,
mutta mistä enää löytä vieraat kasvot,
jotka eivät ole kaupan,
ystävällisen kansan,
joka kutsuu elämään hetkeksi heidän keskelleen
sovussa sen tapojen kanssa.
Out in the World
Walking through the streets
you can see hedgerows,
walls of houses.
By car you can drive across the countryside,
maybe hear a horse neighing,
see a girl sitting on the bank of a tiny river,
but death no longer rides in a wagon by night,
black cape fluttering.
In the mornings, dressed in a black suit, it
gets into a car
and speeds the day down the road.
A train travels along a track
from station to station.
You can travel like an escapee,
but where do you find strange faces anymore
that are not for sale,
a friendly people
who would invite you to live among them for a moment
in keeping with their customs?
3.
Tiimalasi
Talvet ovat äänettömiä,
suunnattomia,
ja kaikki yhdessä.
Kuka piirtäisi hangen täyteen kirjaimia
joista ei muodostuisi kaipuuta
ja puhuisi ilman täyteen sanoja
joissa ei olisi mitään surullista.
Olen nähnyt ihmisten tulevan,
tehtaan imaisevan heidät sisäänsä
ja sylkäisevan puolijuoksua ulos,
ja ihmisten katoavan.
Olen herännyt kellon ääneen
ja nukahtanut sen jäädessä vartioimaan unta,
nähnyt kevään jokaisen alastoman aamun,
yhden kerrallaan.
Päivästä päivään olen nähnyt
saman auringon nousevan
saman ladon ohi saman joen ylle
ja laskevan saman synkän metsän taa.
Niin monet ovat kuolleet.
Niin monet ovat synytmättä
ja tulevat kuolemaan.
Kuka muistaisi kaikki kuolleet
ja jättäisi heistä kertomatta.
Kaikki tuulet tulevat kaukaa mereltä
ja menevät sinne takaisin.
Minä vain pimeästä toiseen.
Kuin yli joen.
Hourglass
The winters are silent,
immense,
and all together.
Who would draw letters full of snowdrifts
for which no one would long,
and speak words full of air
about which there is nothing sad.
I have seen people come,
seen the plant suck them in,
seen them spit halfway out,
and seen people disappear.
I have been awakened by the sound of the clock,
and fallen asleep while keeping watch over its sleep.
I have seen every naked spring morning,
one at a time.
Day after day, I have seen
the same sun rising over the same river near the same barn
and setting behind the same sullen forest.
So many have died.
So many have not been born
and are coming to die.
Who would remember all the dead
and leave them unnamed?
All the winds come from far off the sea
and go back there.
I just go from one time of darkness to another.
Like across the river.
—Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 577, 81, 304. Translated by Living in FIN. Photo courtesy of Wiktionary
Living in FIN 