Hannu Salakka, Three Poems

1024px-Finnish_barn

1.

Sateen jälkeen kävelen kalliola
jolta hevonen putosi ja kuoli.
Katson alas.
Mutta ei,
putous ei ole kyllin suuri,
tuskin edes tömähtäisin.
Ja täällä on jo tapahtunut jotakin suurta.

After the rainshower, I walk to the cliff
where the horse fell and died.
I look down.
But no,
the fall is not long enough.
I would barely make a thud.
Yet something great has already happened here.

2.

Maailmalla

Katuja kulkien
voi katsella pensasaitoja,
talojen seinämiä,
autolla voi ajaa halki maaseudun,
kuulla ehkä hevosen hirnuvan,
nähdä tytön istuvan pienen joen rannalla,
mutta kuolema ei enää aja vaunilla öisin
musta viitta hulmuten:
jo aamuisin se tummassa puvussaan
istuu autoon
ja päivän kiitää tiellä,
juna pääsee rataa pitkin
asemalta asemalle
ja voi matkustaa kuin pakeneva,
mutta mistä enää löytä vieraat kasvot,
jotka eivät ole kaupan,
ystävällisen kansan,
joka kutsuu elämään hetkeksi heidän keskelleen
sovussa sen tapojen kanssa.

Out in the World

Walking through the streets
you can see hedgerows,
walls of houses.
By car you can drive across the countryside,
maybe hear a horse neighing,
see a girl sitting on the bank of a tiny river,
but death no longer rides in a wagon by night,
black cape fluttering.
In the mornings, dressed in a black suit, it
gets into a car
and speeds the day down the road.
A train travels along a track
from station to station.
You can travel like an escapee,
but where do you find strange faces anymore
that are not for sale,
a friendly people
who would invite you to live among them for a moment
in keeping with their customs?

3.

Tiimalasi

Talvet ovat äänettömiä,
suunnattomia,
ja kaikki yhdessä.
Kuka piirtäisi hangen täyteen kirjaimia
joista ei muodostuisi kaipuuta
ja puhuisi ilman täyteen sanoja
joissa ei olisi mitään surullista.

Olen nähnyt ihmisten tulevan,
tehtaan imaisevan heidät sisäänsä
ja sylkäisevan puolijuoksua ulos,
ja ihmisten katoavan.

Olen herännyt kellon ääneen
ja nukahtanut sen jäädessä vartioimaan unta,
nähnyt kevään jokaisen alastoman aamun,
yhden kerrallaan.
Päivästä päivään olen nähnyt
saman auringon nousevan
saman ladon ohi saman joen ylle
ja laskevan saman synkän metsän taa.

Niin monet ovat kuolleet.
Niin monet ovat synytmättä
ja tulevat kuolemaan.
Kuka muistaisi kaikki kuolleet
ja jättäisi heistä kertomatta.

Kaikki tuulet tulevat kaukaa mereltä
ja menevät sinne takaisin.
Minä vain pimeästä toiseen.
Kuin yli joen.

Hourglass

The winters are silent,
immense,
and all together.
Who would draw letters full of snowdrifts
for which no one would long,
and speak words full of air
about which there is nothing sad.

I have seen people come,
seen the plant suck them in,
seen them spit halfway out,
and seen people disappear.

I have been awakened by the sound of the clock,
and fallen asleep while keeping watch over its sleep.
I have seen every naked spring morning,
one at a time.
Day after day, I have seen
the same sun rising over the same river near the same barn
and setting behind the same sullen forest.

So many have died.
So many have not been born
and are coming to die.
Who would remember all the dead
and leave them unnamed?

All the winds come from far off the sea
and go back there.
I just go from one time of darkness to another.
Like across the river.

—Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 577, 81, 304. Translated by Living in FIN. Photo courtesy of Wiktionary

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s