Kansalainen
Minun maani
johon olen kahlehdittu.
Minulla on maani kieli ja kansalaisuus
ja uskontunnustus.
Voin kävellä ja elää ja kulkea
ja muuttaa paikasta toiseen.
Maani on ottanut omakseen kasvoni,
nimeni,
tapani puhua ja tehdä
ja kirjoittanut sen kaiken muistiin.
Sillä on virkapuku ja vähän tukkaa,
se pyytää puheilleen
ja karjuu vasten kasvoja
mutta jätän ymmärtämättä,
ajattelen vain mitä se tulee maksamaan.
Jos sillä olisi sääri,
potkaisin sitä säären.
Jos se olisi näkyvästi julma
en anoisi mitään
vaan jäisin seisaalleni.
Mutta se ei ole kukaan.
Ei ketään kahleen toisessa päässä,
kahle ei vain anna periksi.
Olen tällä tiellä, elän ja kävelen.
Citizen
Country of mine
to which I am shackled.
Country whose tongue and nationality
and creed are mine.
I can walk and live and travel
and move from place to place.
My country has coopted my face,
my name,
my manner of speaking and doing things
and written it all down.
It has a uniform and sparse hair.
It asks to say its piece
and bellows in people’s faces.
But I left the fool,
thinking only what I would have to pay.
If it had a shin,
I would kick its shin.
If it were conspicuously cruel,
I would not plead for anything,
but I would remain standing.
It is nobody, though.
There is no one on the other end of the shackles.
The shackles just don’t buckle.
I am on this road, living and walking.
Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 284–285. Translation and photo by Thomas H. Campbell
Living in FIN 