Jorma Etto, “Othello”

mopotyttö

Othello

Lapsesta asti rakastin sanoja,
sanoja kunniotin, ihailin sanoja,
neitseitä ne olivat, jaloja niin:
desdemonaksi kuvittelin substaantiivit.
Nyt inhat, irstaat, yököttävät kaikki nuo,
monien siitämät, silti marrot,
käytetyt portot joita rakastan.
Oi Aika, jalo ystäväni, kivesi kokoat
ja heität kasvoilleni. Siitä nämä uurteet.
Helpoksi kaiken teet,
pehmeiksi päivät sanoja maat. Hyi!
Ken on se Jago? Se sietäis tappaa
sijasta desdemonan, lemmittyni.
Nuo viisaat kaikki, nuo luulevaiset kirjat,
minulle kuiskuttivat ja minä uskoin:
syvälle päästäkseen on surmattava puhtain,
joksikin mahdutettava mihin ei se mahdu,
myrkkynsä sekoitettava, juotava myrkky,
verensä musteena haavoistaan vuodatettava
palstoille pohjattomille. Oi viisaus, Jago,
Kristuksen minusta naulitsit ristiin
että päästäisit minusta pois Barabbaan.
Olen levittänyt desdemonani pellavalle kuin uhrin
(mutta naarmuakaan ei saanut lumenpuhdas,
alabasterinhieno), ja kynttilän, jo läikkyvän,
puhalsin sammuksiin (oi sammu, tuli, sammu!)
Oi kuinka ruusun taitettuaan sen saisi
elämään uudestaan ja kukkimaan? Ei.
Se kuihtuu, kuolee. Minä myös.
Liikaa rakastin, nyt suurmaani lemmin,
en edes luita desdemoman saata unohtaa,
puhtaita niin, niin hentoja: sanoja suloisia suutelin
kun niiltä hengen vein. Ja tuhkasi, oi desdemona,
nyt sormin tunnottomin, jäykin,
riveiksi näiksi kylvän tälle aukealle.

* * * * *

I loved words ever since I was a kid.
I respected words, I admired them.
They were virgins, so noble.
I imagined nouns as Desdemonas.
All of them are now wretched, wanton, nauseating,
Beget by many yet barren,
The secondhand harlots I love.
O time, my noble friend, you gather your stones
and toss them in my face, hence these furrows.
You make everything easy,
you soften days, words, countries. Ugh!
Who, pray, is the Iago? You would have to kill him
instead of Desdemona, my beloved.
All those wise men, those gullible books
whispered to me and I believed
I must kill what is purest to go deep,
squeeze something where it does not fit,
mix my poison, drink poison,
shed blood like ink from my wounds
into bottomless columns of print. O wisdom, Iago:
you would nail the Christ in me to the cross
to drive the Barabbas in me out.
I spread my Desdemona on linen like a sacrifice
(but pure as snow, fine as alabaster, she did not suffer
a single scratch) and the candle, already spilling,
I blew out. (Go out, flame, go out!)
Can a rose, after it has snapped,
be brought back to life and bloom? No,
it withers and dies. Me too.
I loved too much, now it is my great country I love.
Even Desdemona’s bones I cannot forget,
so pure, so delicate: I kissed sweet words
when I took their lives. And your ashes, o Desdemona,
with fingers numb and stiff
I now sow as these lines on this clearing.

Jorma Etto, Ajastaikaa (Porvoo–Helsinki: WSOY, 1964), pp. 27–28. Translation and photo by Living in FIN

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s