Jorma Etto, “Othello”

mopotyttö

Othello

Lapsesta asti rakastin sanoja,
sanoja kunniotin, ihailin sanoja,
neitseitä ne olivat, jaloja niin:
desdemonaksi kuvittelin substaantiivit.
Nyt inhat, irstaat, yököttävät kaikki nuo,
monien siitämät, silti marrot,
käytetyt portot joita rakastan.
Oi Aika, jalo ystäväni, kivesi kokoat
ja heität kasvoilleni. Siitä nämä uurteet.
Helpoksi kaiken teet,
pehmeiksi päivät sanoja maat. Hyi!
Ken on se Jago? Se sietäis tappaa
sijasta desdemonan, lemmittyni.
Nuo viisaat kaikki, nuo luulevaiset kirjat,
minulle kuiskuttivat ja minä uskoin:
syvälle päästäkseen on surmattava puhtain,
joksikin mahdutettava mihin ei se mahdu,
myrkkynsä sekoitettava, juotava myrkky,
verensä musteena haavoistaan vuodatettava
palstoille pohjattomille. Oi viisaus, Jago,
Kristuksen minusta naulitsit ristiin
että päästäisit minusta pois Barabbaan.
Olen levittänyt desdemonani pellavalle kuin uhrin
(mutta naarmuakaan ei saanut lumenpuhdas,
alabasterinhieno), ja kynttilän, jo läikkyvän,
puhalsin sammuksiin (oi sammu, tuli, sammu!)
Oi kuinka ruusun taitettuaan sen saisi
elämään uudestaan ja kukkimaan? Ei.
Se kuihtuu, kuolee. Minä myös.
Liikaa rakastin, nyt suurmaani lemmin,
en edes luita desdemoman saata unohtaa,
puhtaita niin, niin hentoja: sanoja suloisia suutelin
kun niiltä hengen vein. Ja tuhkasi, oi desdemona,
nyt sormin tunnottomin, jäykin,
riveiksi näiksi kylvän tälle aukealle.

* * * * *

I loved words ever since I was a kid.
I respected words, I admired them.
They were virgins, so noble.
I imagined nouns as Desdemonas.
All of them are now wretched, wanton, nauseating,
Beget by many yet barren,
The secondhand harlots I love.
O time, my noble friend, you gather your stones
and toss them in my face, hence these furrows.
You make everything easy,
you soften days, words, countries. Ugh!
Who, pray, is the Iago? You would have to kill him
instead of Desdemona, my beloved.
All those wise men, those gullible books
whispered to me and I believed
I must kill what is purest to go deep,
squeeze something where it does not fit,
mix my poison, drink poison,
shed blood like ink from my wounds
into bottomless columns of print. O wisdom, Iago:
you would nail the Christ in me to the cross
to drive the Barabbas in me out.
I spread my Desdemona on linen like a sacrifice
(but pure as snow, fine as alabaster, she did not suffer
a single scratch) and the candle, already spilling,
I blew out. (Go out, flame, go out!)
Can a rose, after it has snapped,
be brought back to life and bloom? No,
it withers and dies. Me too.
I loved too much, now it is my great country I love.
Even Desdemona’s bones I cannot forget,
so pure, so delicate: I kissed sweet words
when I took their lives. And your ashes, o Desdemona,
with fingers numb and stiff
I now sow as these lines on this clearing.

Jorma Etto, Ajastaikaa (Porvoo–Helsinki: WSOY, 1964), pp. 27–28. Translation and photo by Living in FIN

Jorma Etto, “Mothers”

fog

Äidit
Siellä ne, osastolla, synnyttäneet,
petinsä pohjalla pötköttävät,
tyytyväiset tytöt,
ruusun ja maidon makeassa hajussa,
mahdottoman mellevinä,
möyheinä möykkinä, hymyhyytelöinä.
Tupakkirullat tuu tuu tuotiin,
lirulirkutus lirisi,
tussutettiin, tassutettiin, tuputettiin,
lettas-sentään, tissin-tassin,
omenaista, olevaista,
pehmokaista pullukaista paijatella,
maamotella makeaista
ilo on, on onni,
nänni nauraa, koko äiti.

Mothers
They are there, in the ward, after birthing,
cuddled deep in their cots,
contented lassies,
smelling sweetly of rose and milk,
impossibly, incomparably cozy,
super succulent blobs, smiling jellies.
The cigars were ro-ro-rolled,
there was dribbling, cooing, and gurgling,
fiddling, tiptoeing, and foisting,
dear oh dears, pitter patters.
Joy it is, a happiness
mothering a sweet thing,
snuggling a soft chubby,
an appley entity.
The nipple giggles, the whole mother.

Source: Jorma Etto, Suomalainen ja muut valitut (Oulu: Pohjoinen, 1985), p. 52. Photo and translation by Thomas H. Campbell

Jorma Etto, “Life Is”

clouds over the vuoksi

elämä on
niin suurena niin tavoittamattomana
oli elämä edessäsi
ja sinä sanoit itsellesi
ennen kuin kaiken jätät
kaiken myös ymmärrät

nyt
kun käännyt katsomaan taaksesi
kun uskallat sen tehdä
näet elämän
yhtä suurena yhtä tavoittamattomana
ja poikasi näet
seisovan hautakivesi äärellä
pitäen kädestä jotakin konttorityttöä
(hautausmaan rauhassa heilläkin
on tilaisuus olla oma itsensä)
ja kuulet poikasi kuiskaavan
hänen suloiseen pikku korvaansa
salaisuuden jota sinä et ymmärtänyt
elämä on
(niin hän kuiskaa
ja hän tietää)
elämä on

life is
life confronted you
so great so unattainable
and you said to yourself
before you left it all
you would understand it all, too

now
when you’ve turned to look back
when you dare to do it
you see life
just as great just as unattainable
and you see your son
standing before your tombstone
holding the hand of some office girl
(in the cemetery’s calm they have
a chance to be themselves)
and you hear your son whispering
into her sweet little ear
the secret you didn’t understand
life is
(so he whispers
and he knows)
life is

Source: Jorma Etto, Suomalainen ja muut vaalitut (Oulu: Pohjoinen, 1985), p. 5. Photo and translation by Thomas H. Campbell

Jorma Etto, “The Boys”

purple swirl

Pojat

Naapuri löysi unohdetun helmen, sika sen söi,
jonkun sanottiin tavanneen aarteita arkun.
Me pojat kynsimme kepillä multaa,
siinä oli siemenen ja lannan haju.
Me pojat emme uskoneet taruihin
joita emme keksineet itse.

*****

The Boys

A neighbor found a forgotten pearl. A pig ate it.
They said someone had discovered a coffin’s treasures.
We boys plowed the dirt with a stick.
It smelled of seed and manure.
We boys did not believe in tales
We did not concoct ourselves.

Source: Jorma Etto, Ajastaikaa (Porvoo–Helsinki: WSOY, 1964), p. 37. Photo and translation by Living in FIN

Jorma Etto, “A Finn”

Suomalainen
Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
Tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
Kun toinen heittää kiukalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
Koskaan se ei ole yksin ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi

—Jorma Etto, Ajastaikaa (WSOY, 1964)

A Finn
A Finn is the kind of person who answers when she isn’t asked,
asks when he isn’t answered, and doesn’t answer when asked.
The kind of person who loses her way, hollers on the shore,
and another like him hollers from the opposite shore.
The forest resounds, echoes, the big pines drone.
The Finn comes from over there, groaning, and here she is, groaning.
He goes over there, groaning, and groans as if she is in the sauna
When another person tosses water on the stove.
A Finn like this always has a pal.
She is never alone, and that pal is a Finn.
Nothing separates Finn from Finn,
Nothing except death and the police.

* * * * * *

Jorma Etto’s poem “A Finn” rose to national prominence when President Urhu Kekkonen quoted it during a New Year’s speech in the 1970s. When asked by journalist Maarit Tyrrkö what a Finn was, during a tape-recorded interview in 1976, Kekkonen also quoted the poem, albeit omitting lines six through eight accidentally or intentionally.

I have taken perhaps unwanted license with the sex of the collective singular Finn sketched in the poem, because the Finnish language has complete gender neutrality and, thus, utter ambiguity, when it comes to grammar, if not always (or, hardly ever) in real life. If you would like a more conventional albeit decidedly masculine rendering of Etto’s classic poem, see Keith Bosley’s excellent translation.

Photo and translation by Living in FIN. Video courtesy of Apu magazine.

Jorma Etto, “The Dogs”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koirat
Nuuskimme jälkiä, haistoimme jätteitä,
nuolimme kivien raot,
vainusimme varjot jotka kerran olivat.
Viimein löysimme unohtuneen
mirhamintuoksuisen liinan
kaukaa Jordanin takaa.

* * * * *

The Dogs
We sniffed tracks, we smelled trash,
we licked cracks in rocks,
we scented the shadows that once had been.
Finally, we found a forgotten
cloth that smelled of myrrh
far beyond the Jordan.

Jorma Etto, Ajastaikaa (WSOY, 1964)

Translation and snapshot by Living in FIN