Hannu Salakka, “Citizen”

DSCN3689.jpg

Kansalainen

Minun maani
johon olen kahlehdittu.
Minulla on maani kieli ja kansalaisuus
ja uskontunnustus.

Voin kävellä ja elää ja kulkea
ja muuttaa paikasta toiseen.

Maani on ottanut omakseen kasvoni,
nimeni,
tapani puhua ja tehdä
ja kirjoittanut sen kaiken muistiin.

Sillä on virkapuku ja vähän tukkaa,
se pyytää puheilleen
ja karjuu vasten kasvoja
mutta jätän ymmärtämättä,
ajattelen vain mitä se tulee maksamaan.

Jos sillä olisi sääri,
potkaisin sitä säären.
Jos se olisi näkyvästi julma
en anoisi mitään
vaan jäisin seisaalleni.

Mutta se ei ole kukaan.

Ei ketään kahleen toisessa päässä,
kahle ei vain anna periksi.

Olen tällä tiellä, elän ja kävelen.

Citizen

Country of mine
to which I am shackled.
Country whose tongue and nationality
and creed are mine.

I can walk and live and travel
and move from place to place.

My country has coopted my face,
my name,
my manner of speaking and doing things
and written it all down.

It has a uniform and sparse hair.
It asks to say its piece
and bellows in people’s faces.
But I left the fool,
thinking only what I would have to pay.

If it had a shin,
I would kick its shin.
If it were conspicuously cruel,
I would not plead for anything,
but I would remain standing.

It is nobody, though.

There is no one on the other end of the shackles.
The shackles just don’t buckle.

I am on this road, living and walking.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 284–285. Translation and photo by Thomas H. Campbell

Hannu Salakka, “Since When Have I Always Lied?”

A view of the abandoned Tiuru Hospital, Tiuruniemi, South Karelia, 5 September 2018. Photo by Living in FIN

Mietin, mistä alkaen olen aina valehdellut,
keksinyt, sepittänyt, muistanut tahallani väärin,
muuttanut merkityksiä?
Sitten siitä tuli toinen luonto,
työ,
enkä enää välittänyt tietää
mikä minuun oli mennyt.

Väsyn ihmisiin helposti
enkä välitä heistä enää,
mutta heti kun olen yksin alan kaivata
jotakin toista,
seurassa nauran, juhlin, juttelen, keksin tarinoita,
mutta heti kun tuli hetkikin hiljaista
annan sijan
sisälläni asuvalle
täsmälleen itseni kokoiselle erakolle
joka on vaiti
toreilla, ruuhkabusseissa, pääkaupunkien kaduilla;
vain jossain kaukaisessa erämaan kolkassa
saattaa törmätä kummajaiseen
joka heti alkaa jutella jokaiselle kuin vanhalle tuttavalle.

En ole nähnyt paikkaa
jossa en olisi halunnut käydä, mutta vain käydä,
jotkut muistelevat mennyttä,
suunnittelevat tulevaisuuttaan,
minä elän tätä päivää,
en mieti iltaan saakka,
se kuitenkin tulee, väsyn,
menen toiseen huoneeseen, alan nukkua,
tai kävelen kadulla,
jos minut nähdään,
käännyn jostain kulmasta ja katoan,
ei kukaan saa minua elämästäni kiinni.

I was wondering: since when have I always lied,
concocted, made up, deliberately recalled things wrongly,
changed the sense of things?
It later became second nature,
work.
I no longer cared to know
what had gotten into me.

I tire of people easily.
I don’t care about them anymore.
But as soon as I’m alone, I miss
someone else,
laughing, partying, chatting, making up stories in company.
But as soon as it has become quiet for a second,
I give way
to the loner living inside me,
exactly my same size,
who is silent
at markets, on crowded buses, in city streets.
Only in a distant corner of the wilderness
might you run into an oddball
who immediately chats to everyone like an old buddy.

I haven’t seen a place
where I wouldn’t want to go, but only go.
Some remember the past,
plan their future.
I live this day,
I don’t think until evening.
Nevertheless, it comes. I am tired,
I go to another room and sleep.
Or I walk down the street.
If I am seen,
I turn a corner and disappear.
No one catches me out in my life.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 536–537. Translated by Thomas H. Campbell

Hannu Salakka, “Father’s Faded Shirtback”

The demolition of Mansikkala School, Imatra, South Karelia, 16 June 2018. Photo by Living in FIN

Isän kauhtunut paidanselkä
pullistelee tuulessa.
En edes yritä kipittää hänen edelleen.
Sitten hän pysähtyy, kääntyy ja katsoo minuun
ja sanoo:
tulee vain tänne,
ei täällä ole mitään pelkäämistaä.
Ja minä hullu uskon häntä.
Ja niin joudun kauas tulevaisuuteen.

Father’s faded shirtback
swells in the wind.
I don’t even try to scurry in front of him.
Then he stops, turns, looks at me, and says,
“It’s only coming.
There’s nothing to fear.”
I am crazy enough to believe him.
And so I would wind up far in the future.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 587. Translated by Thomas H. Campbell

Hannu Salakka, “Night Is Just a Shadow”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yö on vain varjo,
unet ovat toisesta maailmasta
joka meillä vain yksin on.
Näyt syntyvät
painuakseen jälleen unohduksiin niinkuin ne,
jotka elivät täällä ennen.

Night is just a shadow.
Dreams are from the other world,
which, alone, is ours alone.
Visions are born
to descend again into oblivion like the ones
who lived here before.

—Hannu Salakka, Kesä kesältä syvemmin (Otava, 1977), p. 9. Translation and photo by Living in FIN

 

 

Hannu Salakka, Three Poems

1024px-Finnish_barn

1.

Sateen jälkeen kävelen kalliola
jolta hevonen putosi ja kuoli.
Katson alas.
Mutta ei,
putous ei ole kyllin suuri,
tuskin edes tömähtäisin.
Ja täällä on jo tapahtunut jotakin suurta.

After the rainshower, I walk to the cliff
where the horse fell and died.
I look down.
But no,
the fall is not long enough.
I would barely make a thud.
Yet something great has already happened here.

2.

Maailmalla

Katuja kulkien
voi katsella pensasaitoja,
talojen seinämiä,
autolla voi ajaa halki maaseudun,
kuulla ehkä hevosen hirnuvan,
nähdä tytön istuvan pienen joen rannalla,
mutta kuolema ei enää aja vaunilla öisin
musta viitta hulmuten:
jo aamuisin se tummassa puvussaan
istuu autoon
ja päivän kiitää tiellä,
juna pääsee rataa pitkin
asemalta asemalle
ja voi matkustaa kuin pakeneva,
mutta mistä enää löytä vieraat kasvot,
jotka eivät ole kaupan,
ystävällisen kansan,
joka kutsuu elämään hetkeksi heidän keskelleen
sovussa sen tapojen kanssa.

Out in the World

Walking through the streets
you can see hedgerows,
walls of houses.
By car you can drive across the countryside,
maybe hear a horse neighing,
see a girl sitting on the bank of a tiny river,
but death no longer rides in a wagon by night,
black cape fluttering.
In the mornings, dressed in a black suit, it
gets into a car
and speeds the day down the road.
A train travels along a track
from station to station.
You can travel like an escapee,
but where do you find strange faces anymore
that are not for sale,
a friendly people
who would invite you to live among them for a moment
in keeping with their customs?

3.

Tiimalasi

Talvet ovat äänettömiä,
suunnattomia,
ja kaikki yhdessä.
Kuka piirtäisi hangen täyteen kirjaimia
joista ei muodostuisi kaipuuta
ja puhuisi ilman täyteen sanoja
joissa ei olisi mitään surullista.

Olen nähnyt ihmisten tulevan,
tehtaan imaisevan heidät sisäänsä
ja sylkäisevan puolijuoksua ulos,
ja ihmisten katoavan.

Olen herännyt kellon ääneen
ja nukahtanut sen jäädessä vartioimaan unta,
nähnyt kevään jokaisen alastoman aamun,
yhden kerrallaan.
Päivästä päivään olen nähnyt
saman auringon nousevan
saman ladon ohi saman joen ylle
ja laskevan saman synkän metsän taa.

Niin monet ovat kuolleet.
Niin monet ovat synytmättä
ja tulevat kuolemaan.
Kuka muistaisi kaikki kuolleet
ja jättäisi heistä kertomatta.

Kaikki tuulet tulevat kaukaa mereltä
ja menevät sinne takaisin.
Minä vain pimeästä toiseen.
Kuin yli joen.

Hourglass

The winters are silent,
immense,
and all together.
Who would draw letters full of snowdrifts
for which no one would long,
and speak words full of air
about which there is nothing sad.

I have seen people come,
seen the plant suck them in,
seen them spit halfway out,
and seen people disappear.

I have been awakened by the sound of the clock,
and fallen asleep while keeping watch over its sleep.
I have seen every naked spring morning,
one at a time.
Day after day, I have seen
the same sun rising over the same river near the same barn
and setting behind the same sullen forest.

So many have died.
So many have not been born
and are coming to die.
Who would remember all the dead
and leave them unnamed?

All the winds come from far off the sea
and go back there.
I just go from one time of darkness to another.
Like across the river.

—Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 577, 81, 304. Translated by Living in FIN. Photo courtesy of Wiktionary

Hannu Salakka, “Any Hilltop of Yours”

andreyeva-ukkokoli.jpg
On mikä tahansa mäenharjanne tai kukkula,
vuori tai niin pieni kumpare
että mahtuu kokonaan kämmenen alle,
niin heti haluan kiivetä sille katselemaan
ja painaa mieleen kaiken
minkä matkalla olen nähnyt.
•••••••••
Any hilltop of yours or hillock whatsoever,
a mountain or a knoll so small
it fits completely under the palm,
so I immediately want to climb it and have a look,
and commit to memory everything
I have seen en route.
 
—Hannu Salakka, Ennen kapaisin tähän (Otava, 1983), p. 21. Translated by Living in FIN. View of Ukko-Koli (Koli National Park, North Karelia) courtesy of Yekaterina Andreyeva and reprinted with her permission.

Hannu Salakka, “My Life Is Called Dismal”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elämääni sanotaan ankeaksi,
itseäni alakuloiseksi,
vaikka olen vain ajatuksissani.
Mielissäni.
Mielin kielin.
Jos näyttäisin miltä minusta tuntuu todella
heidän keskellään olla,
ei olisi sellaista sanaa.

……………………………

My life is called dismal,
I am said to be gloomy,
although I am only lost in my thoughts.
In my moods.
Mindful.
If I looked how I really feel,
being amidst them,
there would be no word for it.

—Hannu Salakka, Niin joudun kauas tulevaisuuteen (Otava, 1989), p. 82. Photo and translation by Living in FIN