Metsä on iloa.
Siksi jätän teille kallioita, poikani,
ja metsää niiden ympärillä.
Kallioilta näkee Karjalaan
ja sinne, kuusenlatvojen taakse
voi kuvitella äidin lapsuuden
ja mummin ja vaarin lapsuuden
sinne voi kuvitella
myös teidän lastenlastenne lapsuuden,
se on luvallista
se on sallittua
se on mahdollista
“ei silmä ossaa ota”
ja vaikka ottaisikin
se olisi oikein.
Siellä ovät teidän vaarinne metsät
äitinne rannat
ja rantapolut
laitumet joilla hän paimensi lehmiä,
lähde jonne nappuri upotti mehupullot
ja ne säilyivät siellä yli talvisodan,
yli välirauhan ja uuden sodan.
Ja kun hän kolme vuotta myöhemmin
kesällä neljäkymmentäkaksi
palasi ja upotti kätensä lähteeseen
ne tervehtivät häntä ehjinä, sileinä, raikkaina
kuin kärsivällisesti odottaneet
piilotetut lapset.
Ja mehu oli hyvää.
The forest is joy.
I shall thus leave you the rocks and crags, my boys,
and the forest in their midst.
Karelia can be seen from the cliffs
and there, beyond the tops of the firs,
you can picture Mother’s childhood
and Grandma and Grandpa’s childhood.
You can picture
your grandchildren’s childhood as well.
It is legal,
it is permissible,
it is possible.
“It’s not the eye that takes part.”
Even if it did take,
it would be right.
Your grandpa’s forests are there,
your mother’s beaches,
the shoreline paths
where she herded cows to pasture,
and the spring where the neighbor submerged juice bottles.
They were preserved there over the Winter War,
over the truce and the new war.
When, three years later,
in the summer of forty-three,
he returned and plunged his hand into the spring,
they greeted him intact, smooth, and fresh,
like hidden children who had been waiting patiently.
The juice was good.
Source: Eeva Kilpi, Perhonen ylittää tien (WSOY, 2000), p. 451. Photo and translation by Living in FIN
Living in FIN 