Eeva Kilpi, “February”

HELMIKUU
On irrottava lapsistaan, sanoo isoäiti.
Se on vaikeampaa kuin vanhemmista irtoaminen,
koska vastuu siirtyy eteenpäin
ja kulkee mukana hautaan saakka.

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,
heidän viattomuuttaan
joka vajoaa aikuisuuden kerrosten alle.

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät maailmalla
ikäistensä kanssa

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät maailmalla
ikäistensä kanssa

ja sinä ihmettelet
mihin aika meni,
miksi he muuttuivat
kun itse pysyit samana:

Eikä kukaan tiedä
että tähystäjä on talvisodan aikainen pikkutyttö,
vanhentumaton,
jolle yhä tapahtuu mullistavia asioita,
jonka maailma yhä järkkyy.

– Minä virtailen, sanoi äiti.
– Minäkin virtaan, äiti,
ees ja taas.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

February

You must let go of your children, Grandma says.
It is harder than letting go of your parents,
since the responsibility carries on,
going with you all the way to the grave.

You must protect your children’s childishness,
their innocence,
submerged beneath the layers of adulthood.

But it is still there,
deep, cramped, and hidden,
until you encounter it again
in your grandchildren.
Then you have to protect them,
because suddenly they’re just spinning around the world, too,
along with their agemates.

And you wonder
where the time went,
why they changed,
when you stayed the same:

a child observing life on earth
through the periscope of her old age.

And no one knows
the lookout is a little girl from the Winter War,
immune to aging,
to whom devastating things are still happening,
whose world is still shaking.

“I’m flowing,” said Mother.
“I’m flowing, too, Mother,
back and forth.”

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Translation and photo by Living in FIN

Eeva Kilpi, “The Forest Is Joy”

IMG_3072

Metsä on iloa.
Siksi jätän teille kallioita, poikani,
ja metsää niiden ympärillä.
Kallioilta näkee Karjalaan
ja sinne, kuusenlatvojen taakse
voi kuvitella äidin lapsuuden
ja mummin ja vaarin lapsuuden
sinne voi kuvitella
myös teidän lastenlastenne lapsuuden,
se on luvallista
se on sallittua
se on mahdollista
“ei silmä ossaa ota”
ja vaikka ottaisikin
se olisi oikein.
Siellä ovät teidän vaarinne metsät
äitinne rannat
ja rantapolut
laitumet joilla hän paimensi lehmiä,
lähde jonne nappuri upotti mehupullot
ja ne säilyivät siellä yli talvisodan,
yli välirauhan ja uuden sodan.
Ja kun hän kolme vuotta myöhemmin
kesällä neljäkymmentäkaksi
palasi ja upotti kätensä lähteeseen
ne tervehtivät häntä ehjinä, sileinä, raikkaina
kuin kärsivällisesti odottaneet
piilotetut lapset.
Ja mehu oli hyvää.

The forest is joy.
I shall thus leave you the rocks and crags, my boys,
and the forest in their midst.
Karelia can be seen from the cliffs
and there, beyond the tops of the firs,
you can picture Mother’s childhood
and Grandma and Grandpa’s childhood.
You can picture
your grandchildren’s childhood as well.
It is legal,
it is permissible,
it is possible.
“It’s not the eye that takes part.”
Even if it did take,
it would be right.
Your grandpa’s forests are there,
your mother’s beaches,
the shoreline paths
where she herded cows to pasture,
and the spring where the neighbor submerged juice bottles.
They were preserved there over the Winter War,
over the truce and the new war.
When, three years later,
in the summer of forty-three,
he returned and plunged his hand into the spring,
they greeted him intact, smooth, and fresh,
like hidden children who had been waiting patiently.
The juice was good.

Source: Eeva Kilpi, Perhonen ylittää tien (WSOY, 2000), p. 451. Photo and translation by Living in FIN

Eeva Kilpi, “February”

eeva_kilpi_4
Eeva Kilpi

Helmikuu
On irrottava lapsistaan, sanoo isoäiti.
Se on vaikeampaa kuin vanhemmista irtoaminen,
koska vastuu siirtyy eteenpäin
ja kulkee mukana hautaan saakka.

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,
heidän viattomuuttaan
joka vajoaa aikuisuuden kerrosten alle.

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät maailmalla
ikäistensä kanssa

ja sinä ihmettelet
mihin aika meni,
miksi he muuttuivat
kun itse pysyit samana:

lapsena joka tarkkailee maapallon elämää
vanhuutensa periskoopilla.

Eikä kukaan tiedä
että tähystäjä on talvisodan aikainen pikkutyttö,
vanhentumaton,
jolle yhä tapahtuu mullistavia asioita,
jonka maailma yhä järkkyy.

– Minä virtailen, sanoi äiti.
– Minäkin virtaan, äiti,
ees ja taas.

February
You need to detach yourself from your children, says grandmother.
It is harder than separating from parents,
because the responsibility moves on
and goes with you to the grave.

You need to protect the childhood in your children
their innocence
which sinks under adulthood’s layers.

It is still there, however,
deep, cramped and hidden,
until you encounter it again
in your grandchildren.
Then the need to protect them,
since suddenly they too are spinning round like the globe
with peers

and you wonder
where the time went
why they changed
while you yourself stayed the same:

a child who monitors life on earth
through the periscope of old age.

No one knows
that the lookout is a little girl from the Winter War,
who never grows old,
to whom devastating things are still happening,
whose world is still shaking.

“I’m flowing,” said mother.
“I’m flowing, too, mother,
back and forth.”

—Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012)

Translated by Living in FIN. Photo of Eeva Kilpi courtesy of Kotiliesi magazine