Eeva Kilpi: Now I Am Old

karhumaki house

28.5.2002 KLO 24
Nuorena minua autettiin enemmän. Nyt kun olen vanha, minua ei auta kukaan. Rahasta on apua, mutta se ei ole ihminen. Eikä se ole voimaa. Se on vain tietynlaista valtaa. Ja helppoutta sillä voi kyllä ostaa.

12:00 a.m., May 28, 2002
When I was young I got more help. No one helps now I am old. Money helps but it is not a person nor is it power. It is only a kind of authority. And you can, indeed, buy an amount of ease with it.

12.6.2002 KLO 7.45
Minä yritän opetella tätä vanhuutta. Minun pitäisi olla vanha, kaikki odottavat minulta sitä, mutta silti minun on tehtävä kaikki itse, hoidettava asiat, tehtävä päätöksiä, jaksettava toteuttaa ne, oltava oma palveluskuntani, emännöitävä, jos haluan tavata jälkeläisiäni, läheisiäni. Muutenhan minä en siedä ihmisiä ympärilläni. Pitäisi osata olla vanha ja silti jaksaa kuin nuori.

7:45 a.m., June 12, 2002
I am trying to get the hang of old age. I am supposed to be old, everyone expects this from me. I still have to do everything myself, though. I have to take care of things, make decisions, and manage to carry them out. I have to be my own staff and hostess if I want to see my offspring and intimates. Otherwise, I cannot stand having people around me. I should have the knack of being old while still feeling like a young person.

29.6.2002 KLO 22.55
Pitää olla valmis siihen, että kuolee äkkiä, mutta myös siihen, että kuolee hiutuen.

10:55 p.m., June 29, 2002
You have to be ready to die suddenly but you also have to be ready to languish to death.

Source: Eeva Kilpa, Sininen muistikirja (Helsinki: WSOY, 2019), pp. 7, 9, 15. Translation and photo by Living in FIN

Eeva Kilpi, “Those the Gods Hate”

Low_pressure_system_over_Iceland

Niistä joita jumalat vihaavat enemmän kuin opettajia
he tekevät sääennustajia.
Joka kerta kun tuuli kääntyy
he tuntevat sen luissaan.
Aina kun sade on tulossa
he ovat kuolemankielissä.
Kylmän korpit nokkivat heidän lapojaan,
kourivat niskaa,
istuvat polvien päällä,
repivät varpaita,
herkuttelevat jänteillä ja sidekudoksilla.
Kipujen siirat vilistävät lanteista pohkeisiin,
purevat sieltä, näykkäävät täältä,
turpoavat ja lisääntyvät
matalapaineen edellä.
Lepäävät harvoin, auringossa.
Ja kaiken tämän kukkuroidakseen
jumalat tekivät heistä pitkäikäisiä.

Those the gods hate more than schoolteachers
they make weather forecasters.
Every time the wind turns
they feel it in their bones.
Whenever precipitation is on the way,
they are on the verge of death.
Cold’s ravens peck at their shoulders,
pummel the napes of their necks,
perch on their knees,
gnash at their toes,
feast on sinews and connective tissues.
Pain’s woodlice scuttle from haunches to calves,
biting them and snapping at them here and there,
swelling and multiplying
in advance of the low pressure area.
They seldom relax, and then in the sun.
And, to top it all off,
the gods made them long-lived.

Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p. 57. Translated by Living in FIN. Photo by NASA’s Aqua MODIS satellite. Courtesy of Wikipedia

Eeva Kilpi, “The Moon Shines Brightly”

DSCN2206

Kuu paistaa heleästi
kuollut ajaa keveästi,
elävää naitattaa.

Parempi on naida kuin palaa.
Parasti on naida salaa.

Sais yöllä syyä,
päivällä naia
ja aamulla nukkua.

The moon beams brightly,
pursuing the dead lightly,
making the living horny.

It’s better to fuck than fry.
It’s best to fuck on the sly.

You should nosh at night,
shag in the afternoon,
and snooze in the morning.

Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p 41. Translation and photo by Living in FIN

Eeva Kilpi, “Last Summer”

800px-Valtra_lumber_tractor_JyväskyläValtra tractor with lumber trailer in Jyväskylä, Finland, May 5, 2011. Photo by Antti Leppänen

Viime kesänä jolloin en kirjoittanut
Jumala lähetti minulle miehiä.
Tänä vuonna kirjoitan metsässä myöhään syksyyn
ja eikös Hän toimita minulle polttopuita:
rojauttaa yhtiön metsätraktorista
kasan pölkkyjä vanhan saunani viereen.
Hän antaa hartioihini voiman raahata
ne liiteriin.
Kuka tietää, vaikka Hän itse ilmestyisi
ne jonakin päivänä sahamaan.
Tarpeeni kaikki tietää.

Pirukin kiertää paikkaa,
kauppaa tontteja, viittilöi mökkiäni,
loitsii turhaan rajoja.

Ei pysty paha noita-akkaan
jok’ on liitossa Jumalan kanssa,
kainalossa Kaikkivallan.

Linnut lähtevät,
ruoho kuolee,
minä jään.

Luoja lempii salaa.

Last summer, when I wasn’t writing,
God sent me men.
This year I’m writing in the woods until late autumn,
and perhaps He shall fetch me firewood,
dragging a pile of logs
from the association’s lumber tractor over to my old sauna.
He shall give my shoulders the strength to schlep
them into the shed.
Who knows? Maybe He Himself would appear
one day to saw them.
He knows all my needs.

The Devil sidesteps the place.
Selling lots, he waves towards my cottage,
hexing the borders to no avail.

Evil can do no harm to the witch lady
what is in league with God,
in the Almighty’s armpit.

The birds leave,
the grass dies,
I am staying.

The Creator makes love on the sly.

Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), pp. 37–38. Translation by Thomas Campbell. Photo courtesy of Wikimedia Commons

 

Eeva Kilpi, “The Thistle, Autumn’s Late Bloomer”

1024px-Aglais_urticae_LC0310

Ohdake, syksyn viimeinen kukkija.
Hillitty, vaalea sinipuna.
Vankka varsi, ei kaadu sateessa,
ei taitu tuulessa.
Piikkinen: selektiivisyyttä.

Latvassa nokkosperhonen.
Iso, uusi, vastakuoriutunut,
tuorein värein,
elämänsä viimeisessä vaiheessa:
perhosena, parhaimmillaan.

Ja tämä kaikki kerrottuna paljolla:
sankka, utuinen vyöhyke
lujuutta ja lepatusta — ennen kuolemaansa
kesä synnytti tällaisen ilmiön
hvyästelläkseen luomakuntaa.

Pikkulepinkäiset, myöhäänmuuttajat,
nököttävät katon reunalla
ja popsivat perhosia
joita ohdakemaa ruokkii.

Raskasta seurata sivusta
tätä luonnon tasapainoa ja harmoniaa.

Mutta mikä olisi oikea vaakakuppi?
Ryhtyä linnunpelätiksi.
Kitkeä ohdakkeet.
Perustaa kaalimaa?

Syksypä tietää:
lepinkäiset lähtevät,
perhosten aika jatkuu,
ohdake tuoksuu,
sulous rellestää.
On kaunista kuolla.

The thistle, autumn’s last bloomer.
A subdued pale violet.
A sturdy stem that neither falls in the rain
Nor breaks in the wind.
Prickly, selective.

A small tortoiseshell butterfly on the crown.
Big, new, freshly hatched,
its colors fresh,
in its life’s final phase:
a butterfly in its prime.

All of this multiplied many times:
a dense, nebulous zone
of fortitude and flutter before death.
Summer gave birth to this phenomenon
in order to take leave of creation.

Red-backed shrikes, late migrators,
sit still on the roof’s edge,
munching the butterflies
the thistle patch nourishes.

It’s painful to watch from the wings
as nature balances and harmonizes thus.

But what would strike the right balance?
Becoming a scarecrow?
Weeding the thistles?
Planting a cabbage patch?

Autumn knows, though.
The shrikes depart.
The time of the butterflies goes on.
The thistle is fragrant.
Grace revels.
Dying is beautiful.

Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), pp. 33–34. Translated by Living in FIN. Photo of a small tortoiseshell butterfly by Jörg Hempel. Courtesy of Wikipedia. The translation is dedicated to my mother on her birthday.