Tag: death

Eeva Kilpi, “January”

hecksinductionhourLeave a comment

TAMMIKUU

Saattaa olla
että minuun pätevät vain vihoviimeiset
karjalaiset sananparret:
Mikäs pahan tappaisi?

On siis varustauduttava pitkään ikään.
Saattaa olla että elän satavuotiaaksi
ja ties vaikka ylikin.
Koettakaa kestää jos niin käy.
Myös minä koetan.

On opeteltava itsekkyyttä.
On pidettävä itsestään huolta.
On oltava oma palveluskuntansa.
Oma uskottunsa.

Elämä on velvollisuus.
Elämä on intohimoa.
Elämä on syyllisyyttä.

On niin omituisen urhea olo.
Kuolenkohan minä nyt?

The River Vuoksi in Imatra, 30 December 2018

JANUARY

It well may be
that only the old Karelian saw
applies to me:
bad weeds never die.

So I have to gear up for the long haul.
Maybe I’ll live to be a hundred years old,
and god knows how many more on top of that.
You try and hold on if it happens to you.
I am going to try and hold on, too.

You must learn to be selfish.
You must take care of yourself.
You must be your own servant.
Your own confidante.

Life is duty.
Life is passion.
Life is guilt.

I feel so strangely brave.
Am I going to die now after all?

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Photo and translation by Living in FIN

Eeva Kilpi, “December”

hecksinductionhour1 Comment

Joulukuu

Vanhuutta ei voi ratkaista,
ystävät kalliit, sanoo isoäiti.
Sen kanssa on elettävä.
Sitä on siedettävä.
Sille on puhuttava ystävällisesti.
Sen kanssa on neuvoteltava.
Sen kanssa on pohdittava asioita,
tätä ilmiötä,
mysteeriä jopa.
Te jotka elätte nuoruutenne lumoissa
puoli vuosisataa ja ylikin,
mihin teillä on hätä?

Ja sinut, armaani,
minä haluaisin tavata vasta kuolemani jälkeen,
irtautuneena huolista,
kun hautajaiset olisivat ohi,
nurkat siivottu papereista ja sanomalehdistä,
kun perintöhuonekalut olisi sijoitettu,
vanhat kirjat jaettu,
metsästä päästy yksimielisyyteen
ja mieleni olisi vapautunut intohimoon.

Olisi aikaa iankaikkisesti.
Ei kiirettä mihinkään.
Olisin paratiisikelpoinen.

December

Old age cannot be solved,
friends are expensive, says Grandma.
You must live with it.
It’s tolerable.
You must speak to it kindly.
You must negotiate with it.
You must mull things over with it,
this phenomenon,
this mystery even.
You who have been enthralled by your youth
half a century and beyond,
what’s the emergency?

And you, my dear,
I would like to see you only after I die,
released from cares,
when the funeral is over,
the corners cleaned of were papers and newspapers,
when the heirloom furniture is relocated,
the old books divided,
agreement reached on the woodlot,
and my spirit released into passion.

There would be time forever.
Nowhere to hurry.
I would be fit for paradise.

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Translation and photo by Living in FIN

Hannu Salakka, “Dead Day”

hecksinductionhourLeave a comment

Kuollut Päivä

Siinä missä nyt jaksaa valittaa
että mitään ei tapahd u,
että aika ei kulu,
voisi samalla vaivalla,
ja syyllä,
tai ehkä hieman suuremmalla,
nauttia elämästään,
tästäkin
hiljaisuudesta.

Mutta ei siihen usko.

Entiset päivät ovat kuolleet.
Vain me voimme nähdä itsemme
ja muutaman muun
elävän
yhä
myös silloin.

Dead Day

Just as you feel like complaining now
that nothing happens,
that time stands still,
you could, with the same effort,
for the same reason,
or maybe all the more reason,
enjoy your life,
enjoy this selfsame
silence.

But you don’t believe in it.

The old days are dead.
Only we could see that we
and a few others
were alive
still
even then.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 503. Translation and photo by Living in FIN

Eeva Kilpi, “October”

hecksinductionhourLeave a comment

Lokakuu

Kun saisi kuolla nukkuessaan
eikä ainakaan yhtiökokouksessa
kesken kriittisen puheenvuoron,
vaan omassa vuoteessa unta nähden.
Kuninkaallinen kuolema, sanoo naapuri.
Toivomme sitä yhdessä
hartaasti, toistuvasti,
ikkunanraosta jutellessamme.
Rivissä kuollaan
mutta ei ikäjärjestyksessä
ja pohdiskellaan miksi.
Opitaan sairauksien nimiä,
tervehditään oireita,
tuttuja jo kaikki.
Kun ehtisi siivota sitä ennen.
(Huokaus.)
Kun jaksaisi.
Onkohan se edes mahdollista?

On se.
Mahdollista kuin myöhäinen sieniretki
auringossa,
kuin äkkiarvaamatta löytynyt karpalosuo
jonka näkee harjanteelta,
kuin puolukat lokakuussa,
kuin mustikat lumen alta.

Tehdään maailma valmiiksi.
Mehän osataan.

October

You should die in your sleep
and certainly not at the annual meeting
in the middle of a critical speech,
but in one’s own bed, dreaming.
It’s a royal death, says the neighbor.
We hope for it together
earnestly, repeatedly,
gabbing through the gap in the window.
People die like dominoes
but not by age
and wonder why.
They memorize the names of diseases,
they greet all the symptoms
like old friends.
Would that you had time to clean the house beforehand.
(She sighs.)
Would that you had the strength.
Do you think it’s even possible?

It is.
It’s as possible as a late mushrooming trip
in the sunshine,
like a cranberry bog, found unexpectedly,
that you can see from the ridge,
like lingonberries in October,
like blueberries beneath the snow.

Let’s get the world ready.
We know how.

Source: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Translation and photo by Living in FIN

Hannu Salakka, “Airs and Orations”

hecksinductionhourLeave a comment

margin walkers

Puheet, ilmeet
eivät synnytä minussa mitään
nyt, kun kaikkien on ollut pakko
osoittaa kyvyttömyytensä.
Kuollessani haluan kasvaa metsiin.

Airs and orations
leave me untouched
now when it is compulsory for all and sundry
to flaunt their incompetence.
When I die I want to grow into forests.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 208. Translation and photo by Living in FIN

Jorma Etto, “Life Is”

hecksinductionhourLeave a comment

clouds over the vuoksi

elämä on
niin suurena niin tavoittamattomana
oli elämä edessäsi
ja sinä sanoit itsellesi
ennen kuin kaiken jätät
kaiken myös ymmärrät

nyt
kun käännyt katsomaan taaksesi
kun uskallat sen tehdä
näet elämän
yhtä suurena yhtä tavoittamattomana
ja poikasi näet
seisovan hautakivesi äärellä
pitäen kädestä jotakin konttorityttöä
(hautausmaan rauhassa heilläkin
on tilaisuus olla oma itsensä)
ja kuulet poikasi kuiskaavan
hänen suloiseen pikku korvaansa
salaisuuden jota sinä et ymmärtänyt
elämä on
(niin hän kuiskaa
ja hän tietää)
elämä on

life is
life confronted you
so great so unattainable
and you said to yourself
before you left it all
you would understand it all, too

now
when you’ve turned to look back
when you dare to do it
you see life
just as great just as unattainable
and you see your son
standing before your tombstone
holding the hand of some office girl
(in the cemetery’s calm they have
a chance to be themselves)
and you hear your son whispering
into her sweet little ear
the secret you didn’t understand
life is
(so he whispers
and he knows)
life is

Source: Jorma Etto, Suomalainen ja muut vaalitut (Oulu: Pohjoinen, 1985), p. 5. Photo and translation by Thomas H. Campbell

Eeva Kilpi, “The Thistle, Autumn’s Late Bloomer”

hecksinductionhourLeave a comment

1024px-Aglais_urticae_LC0310

Ohdake, syksyn viimeinen kukkija.
Hillitty, vaalea sinipuna.
Vankka varsi, ei kaadu sateessa,
ei taitu tuulessa.
Piikkinen: selektiivisyyttä.

Latvassa nokkosperhonen.
Iso, uusi, vastakuoriutunut,
tuorein värein,
elämänsä viimeisessä vaiheessa:
perhosena, parhaimmillaan.

Ja tämä kaikki kerrottuna paljolla:
sankka, utuinen vyöhyke
lujuutta ja lepatusta — ennen kuolemaansa
kesä synnytti tällaisen ilmiön
hvyästelläkseen luomakuntaa.

Pikkulepinkäiset, myöhäänmuuttajat,
nököttävät katon reunalla
ja popsivat perhosia
joita ohdakemaa ruokkii.

Raskasta seurata sivusta
tätä luonnon tasapainoa ja harmoniaa.

Mutta mikä olisi oikea vaakakuppi?
Ryhtyä linnunpelätiksi.
Kitkeä ohdakkeet.
Perustaa kaalimaa?

Syksypä tietää:
lepinkäiset lähtevät,
perhosten aika jatkuu,
ohdake tuoksuu,
sulous rellestää.
On kaunista kuolla.

The thistle, autumn’s last bloomer.
A subdued pale violet.
A sturdy stem that neither falls in the rain
Nor breaks in the wind.
Prickly, selective.

A small tortoiseshell butterfly on the crown.
Big, new, freshly hatched,
its colors fresh,
in its life’s final phase:
a butterfly in its prime.

All of this multiplied many times:
a dense, nebulous zone
of fortitude and flutter before death.
Summer gave birth to this phenomenon
in order to take leave of creation.

Red-backed shrikes, late migrators,
sit still on the roof’s edge,
munching the butterflies
the thistle patch nourishes.

It’s painful to watch from the wings
as nature balances and harmonizes thus.

But what would strike the right balance?
Becoming a scarecrow?
Weeding the thistles?
Planting a cabbage patch?

Autumn knows, though.
The shrikes depart.
The time of the butterflies goes on.
The thistle is fragrant.
Grace revels.
Dying is beautiful.

Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), pp. 33–34. Translated by Living in FIN. Photo of a small tortoiseshell butterfly by Jörg Hempel. Courtesy of Wikipedia. The translation is dedicated to my mother on her birthday.

Tomi Kontio, “Even If You Left”

hecksinductionhourLeave a comment
Tomi Kontio

Vaikka lähtisit, et sinä katoa,
ei aurinko ole pöydälle unohtunutta mandariinia kauempana,
eikä se kynä, joka on nimeesi takertunut
liikahda jalustaltaan.
Minä olen muuttunut lapseksi taas,
olen pudottanut sokeuteni kuin liinan ikkunasta
ja nähnyt, että se ei putoa,
että maailmankaikkeus ei laajene,
että tähtien välillä ei ole etäisyyttä,
että elävät eivät ole sen lähempänä kuin kuolleetkaan,
että maapallo ei ole pyöreä
ja että kaikki on
yhdessä pisteessä: siinä missä hiili muuttuu
timantiksi, kärsimys sanaksi.

Even if you left, you would not disappear,
nor would the sun be farther away than the mandarin, forgotten on the table,
nor would the pen, clinging to your name,
budge from its stand.
I have become a child again.
I have shed my blindness like a linen, pulled from a window,
and seen it does not fall,
the universe does not expand,
there is no distance between the stars,
the living are no nearer than the dead,
the earth is not round,
and everything occupies
a single point where carbon turns into
diamonds, suffering into words.

—Tomi Kontio, Taivaan Latvassa (Tammi, 1998)

Source: Electric Verses. Translated by Living in FIN. Photo courtesy of Kolonkolonkolo

••••••

“Interview with Tomi Kontio,” published on YouTube, 8 April 2013. Interviewer: Oula Lehto. Camera: Thomas Hagström

Eeva Kilpi, “A Song about Love”

hecksinductionhour1 Comment

eeva-kilpiEeva Kilpi

Eeva Kilpi
A Song about Love

So, one day
we shall twist our bodies round each other
and snap shut the lock, never to be detached again,
thy cervical wear and tear intertwined with my gout,
my stomach ulcers cheek by jowl with thine heart ailments,
and my rheumatism snug against thy lumbago.
Thou and I ne’er shall part.

Thou, dear, shalt forget thine arrhythmia, shortness of breath,
and the necrosis
lodged already in thine heart,
and I shall forget my catarrh, restless legs,
and the incessant chafing on my left side,
come frost and misfortune and whate’er else.

My breasts are empty and flat.
Take them in thy hands, dear,
as one day when thou lookest they shall sag.
Wilt thou love me then,
hey diddle diddle all the day?

Lord, teach us to accept old people’s love,
young people’s love, middle-aged people’s love,
ugly people’s love, obese people’s love, poor people’s love,
poorly dressed people’s love,
and lonely people’s love.
Teach us to accept love.
We are so afraid of it.

Thou shalt take my breasts in thy hands,
my flat, stretched breasts,
and touch the wrinkled tips with thy lips.
The cataract in thine eye whilst thou wait for a hospital bed:
thou shalt fumble thy way to me blind,
grope me with thy mind’s hand.
Grope away:
beneath all these wrinkles it is me.
Life has finally forced us into this guise,
my Arctic bramble, my snow bunting, my swallow.

My lumps shall nestle in thy pits,
Thy crinkles in my grooves,
and alongside thy miseries I shall pray silently for thy death.
Bright are the day and the eve.

•••••••

Laulu rakkaudesta

Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kietoutuneena,
minun mahahaavani sinun sydänvaivasi vieressä
ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,
emme erkane konsana ei.

Ja rakas, sinä unohdat rytmihäiriösi, hengenahdistuksesi
ja kuolion
joka sydämessä jo on
ja minä unohdan katarrini, levottomat jalkani
ja sen alituisen kalvamisen vasemmalla puolella
ja tulkohon hallat ja harmit ja muut.

Minun rintani tyhjät ja litteät
ota käsiisi rakas
sillä eräänä päivänä kun katsot ne riippuvat pitkinä,
rakastatko minua silloin
tula tuulan tuli tuli tei?

Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus,
nuorten rakkaus, keski-ikäisten ihmisten rakkaus,
rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus,
huonosti puettujen rakkaus
ja yksinäisten rakkaus.
Opeta meitä hyväksymään rakkaus,
me niin pelkäämme sitä.

Ja sinä otat käsiisi minun rintani,
minun venyneet litteät rintani
ja kosketat huulillasi kurttuisia nipukoita
ja kaihi silmissäsi sinä sairaspaikkaa odotellessasi
hapuilet sokeana luokseni,
tunnustelet minua käsimielin.
Tunnustele vaan:
kaikkien näitten ryppyjen alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun.

Ja minun kyhmyni painautuvat sinun kuoppiisi,
sinun ryppysi minun uurteisiini
ja kärsimystesi äärellä minä rukoilen hiljaa kuolemaasi.
On kirkkaana päivä ja ilta.

Originally published in Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972). Translated by Living in FIN. Photo of Eeva Kilpi courtesy of Janolehti

Hannu Salakka, Three Poems

hecksinductionhourLeave a comment

1024px-Finnish_barn

1.

Sateen jälkeen kävelen kalliola
jolta hevonen putosi ja kuoli.
Katson alas.
Mutta ei,
putous ei ole kyllin suuri,
tuskin edes tömähtäisin.
Ja täällä on jo tapahtunut jotakin suurta.

After the rainshower, I walk to the cliff
where the horse fell and died.
I look down.
But no,
the fall is not long enough.
I would barely make a thud.
Yet something great has already happened here.

2.

Maailmalla

Katuja kulkien
voi katsella pensasaitoja,
talojen seinämiä,
autolla voi ajaa halki maaseudun,
kuulla ehkä hevosen hirnuvan,
nähdä tytön istuvan pienen joen rannalla,
mutta kuolema ei enää aja vaunilla öisin
musta viitta hulmuten:
jo aamuisin se tummassa puvussaan
istuu autoon
ja päivän kiitää tiellä,
juna pääsee rataa pitkin
asemalta asemalle
ja voi matkustaa kuin pakeneva,
mutta mistä enää löytä vieraat kasvot,
jotka eivät ole kaupan,
ystävällisen kansan,
joka kutsuu elämään hetkeksi heidän keskelleen
sovussa sen tapojen kanssa.

Out in the World

Walking through the streets
you can see hedgerows,
walls of houses.
By car you can drive across the countryside,
maybe hear a horse neighing,
see a girl sitting on the bank of a tiny river,
but death no longer rides in a wagon by night,
black cape fluttering.
In the mornings, dressed in a black suit, it
gets into a car
and speeds the day down the road.
A train travels along a track
from station to station.
You can travel like an escapee,
but where do you find strange faces anymore
that are not for sale,
a friendly people
who would invite you to live among them for a moment
in keeping with their customs?

3.

Tiimalasi

Talvet ovat äänettömiä,
suunnattomia,
ja kaikki yhdessä.
Kuka piirtäisi hangen täyteen kirjaimia
joista ei muodostuisi kaipuuta
ja puhuisi ilman täyteen sanoja
joissa ei olisi mitään surullista.

Olen nähnyt ihmisten tulevan,
tehtaan imaisevan heidät sisäänsä
ja sylkäisevan puolijuoksua ulos,
ja ihmisten katoavan.

Olen herännyt kellon ääneen
ja nukahtanut sen jäädessä vartioimaan unta,
nähnyt kevään jokaisen alastoman aamun,
yhden kerrallaan.
Päivästä päivään olen nähnyt
saman auringon nousevan
saman ladon ohi saman joen ylle
ja laskevan saman synkän metsän taa.

Niin monet ovat kuolleet.
Niin monet ovat synytmättä
ja tulevat kuolemaan.
Kuka muistaisi kaikki kuolleet
ja jättäisi heistä kertomatta.

Kaikki tuulet tulevat kaukaa mereltä
ja menevät sinne takaisin.
Minä vain pimeästä toiseen.
Kuin yli joen.

Hourglass

The winters are silent,
immense,
and all together.
Who would draw letters full of snowdrifts
for which no one would long,
and speak words full of air
about which there is nothing sad.

I have seen people come,
seen the plant suck them in,
seen them spit halfway out,
and seen people disappear.

I have been awakened by the sound of the clock,
and fallen asleep while keeping watch over its sleep.
I have seen every naked spring morning,
one at a time.
Day after day, I have seen
the same sun rising over the same river near the same barn
and setting behind the same sullen forest.

So many have died.
So many have not been born
and are coming to die.
Who would remember all the dead
and leave them unnamed?

All the winds come from far off the sea
and go back there.
I just go from one time of darkness to another.
Like across the river.

—Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 577, 81, 304. Translated by Living in FIN. Photo courtesy of Wiktionary