Aamulla bussissa uninen tyttö
toiselle tytölle:
Miun pitää mennä kurseille Valkeekoskelle,
vaikka mie en tiiä missä se semmonen Valkeekoski
on,
kaipa se jostakin löytyy.
Asemalla kaljuksi ajettu mies
käveli pientä ympyrää ja puhui itsekseen.
Ihmiset saavat joskus merkillisiä ajatuksia.
Jo uutiskuvien kasvoista näkee,
että tässä maailmassa vain vanhat miehet
ovat kotonaan.
Jättävätkö he meille perintöä,
enemmän aikaa kuin heillä itsellään on jäljellä?
Käärmeiden pyydystämisestä ei ole hyötyä,
vastamyrkkyä ei löydetä.
Jos ydinsota todella käydään,
se päättyy siihen
että eloonjääneet syövät toisiaan.
Mita muutakaan syötävää heillä olisi?
Kun kävelin tiellä,
korviini tuuli,
jäiset puut napsahtelivat,
lumi narisi ja parkui.
Tiesin ettei ketään olisi kotona.
A sleepy girl on the morning bus
said to another girl,
“I gotta take classes in Valkeekoski,
even though I dunno where this Valkeekoski place
is.
Maybe it will turn up somewhere.”
At the station, a man whose head was shaved bald
walked in tiny circles and talked to himself.
People sometimes get peculiar ideas.
You can see from the faces in the news
that only old men are at home
in this world.
Will they leave us a legacy,
more time than they have left themselves?
There is nothing to be gained from snaring snakes
if no antidote can be found.
If nuclear war really takes place,
it will end with
the survivors eating each other.
What else would they eat?
As I walked down the road,
the wind blew in my ears,
the icy trees snapped,
the snow whined and blubbered.
I knew that no one would be at home.
—Hannu Salakka, Ennen kapaisin tähän (Otava, 1983)
Translation and photo by Living in FIN
Living in FIN 