existential homelessness – Living in FIN

clouds

Gammasäteily pommittaa seiniä ja ikkunalaisia.
Maailmankaikkeuden synty ei ole lakkanut.
Räjähdys jatkuu. Hiljaisuus meluaa huoneissa,
suuri virta kohisee talon rakenteissa.
Taivas räväyttää ulkona sinisen katseen,
vaikka mantereet luhistuvat sen edessä.
Horisontti vaappuu.
Kesytän tuota järjetöntä myrskyä:
kaksi tikkua ristiin
ja siinä on aallonmurtajalle perusta.
Haparoin epätoivoisesti suurta naulaa,
jonka iskisin läpinäkyvään pilariin.
Jossain muistiini uponneena piilee katse,
toverillinen lause ja niitten varaan
sommittelen moniulotteisen illuusion:
ainakin neljään suuntaan, ellei viiteen,
avautuu siitä ovi ja ystävät tulevat,
asettuvat sydämeni kammiohin.
Sanoisin heille, että se turvaton paikka,
vuokra-asunto,
eikä sitä ole korjattu pitkään aikaan.
Osoitteeni ei ole tämä,
olen vain naamioitunut olemassaolevaksi.
Petän itseänkin, tunnen kipua ja odotan
lämmintä ihoa ihoani vasten.

* * * * *

Gamma radiation bombards the walls and windows.
The birth of the universe has not ceased.
The bang goes on.
Silence roars in the rooms,
A mighty current overwhelms the beams and rafters.
Outside, the sky casts a blue gaze,
Though before it the continents collapse.
The horizon wobbles.
I’ll break that senseless storm.
Two sticks crossed
Are basis enough for a breakwater.
I fumble desperately for a big nail
I could pound into a transparent pillar.
Somewhere in my memory, a look is submerged,
A companionable phrase. I’ll use them
To design a multidimensional illusion.
In four directions, if not five,
The door will open out and friends come in,
Settling down in my heart’s chambers.
I would tell them the place is unsafe:
It’s a rental flat
And has not been fixed up for a long while.
This is not my address:
My existence is a mere disguise.
Betraying myself, I shall feel pain and wait
For the warmth of skin on my skin.

Source: Pentti Holappa, Viisikymmentäkaksi (Helsinki–Porvoo–Juva: WSOY, 1979), p. 45. Translation and photo by Living in FIN

Aamulla bussissa uninen tyttö
toiselle tytölle:
Miun pitää mennä kurseille Valkeekoskelle,
vaikka mie en tiiä missä se semmonen Valkeekoski
on,
kaipa se jostakin löytyy.

Asemalla kaljuksi ajettu mies
käveli pientä ympyrää ja puhui itsekseen.

Ihmiset saavat joskus merkillisiä ajatuksia.

Jo uutiskuvien kasvoista näkee,
että tässä maailmassa vain vanhat miehet
ovat kotonaan.
Jättävätkö he meille perintöä,
enemmän aikaa kuin heillä itsellään on jäljellä?

Käärmeiden pyydystämisestä ei ole hyötyä,
vastamyrkkyä ei löydetä.
Jos ydinsota todella käydään,
se päättyy siihen
että eloonjääneet syövät toisiaan.
Mita muutakaan syötävää heillä olisi?

Kun kävelin tiellä,
korviini tuuli,
jäiset puut napsahtelivat,
lumi narisi ja parkui.
Tiesin ettei ketään olisi kotona.

A sleepy girl on the morning bus
said to another girl,
“I gotta take classes in Valkeekoski,
even though I dunno where this Valkeekoski place
is.
Maybe it will turn up somewhere.”

At the station, a man whose head was shaved bald
walked in tiny circles and talked to himself.

People sometimes get peculiar ideas.

You can see from the faces in the news
that only old men are at home
in this world.
Will they leave us a legacy,
more time than they have left themselves?

There is nothing to be gained from snaring snakes
if no antidote can be found.
If nuclear war really takes place,
it will end with
the survivors eating each other.
What else would they eat?

As I walked down the road,
the wind blew in my ears,
the icy trees snapped,
the snow whined and blubbered.
I knew that no one would be at home.

—Hannu Salakka, Ennen kapaisin tähän (Otava, 1983)

Translation and photo by Living in FIN

Tag: existential homelessness

Pentti Holappa, “Gamma Radiation Bombards the Walls and Windows”

Hannu Salakka, “A Sleepy Girl on the Morning Bus”