Hannu Salakka, “Unsmiling”

DSCN0988

Hymytön

Ilma on äänetön,
ovat vain askelten kaiut.

Huulet eivät muodosta ainoatakaan sanaa,
vetäytyvät vain
ja paljastavat hampaat.

Juoksen
niinkuin lintu juoksee
alkaakseen kohta lentää.
Minua ei vain haudata haluamaani paikkaan.

Unsmiling

The air is voiceless.
There are only the echoes of footsteps.

The lips do not form a single, solitary word.
They merely retract,
exposing the teeth.

I run
as the bird runs
when it is on the verge of flying
lest I be buried in place.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 331. Translation and photo by Living in FIN

Arto Lappi: Three Tanka and Two Haiku

peacock butterfly (neitoperhonen)

Tiedän tulleeni
kotiin – näen sammakon
portinpielessä:
se vain pullistelee kun
pidän veräjää auki.

I know when I come
home I’ll catch sight of a frog
on the gate’s jamb stone.
Its bubble bulges only
when I hold open the gate.

Linnun vappaus:
nälän lennättämänä
leijana kantaa
poikasilleen matoja,
kirvoja, kärpäsiä.

A bird’s freedom is
delivering to its chicks
worms, aphids, and bugs.
Flown through the air like a kite,
it is driven by hunger.

Kesäinen päivä:
neitoperhonen istahti
rinnuksilleni,
levitteli siipiään
ja paistatteli päivää.

A summery day.
A peacock butterfly sits
on my chest for a moment.
It unfurls and spreads its wings,
bathing in the daytime sun.

Levähdyspaikan
toivossa perhoset
ylittävät meren.

In hopes of finding
a place to rest, butterflies
are crossing the sea.

Vaikka kivi on
pohjassa, me seuraamme
yhä renkaita.

Even though the stone
is resting on the bottom,
we still track the rings.

Source: Arto Lappi, Kukko puusa (Turku: Sammakko, 2002), pp. 14–17, 45. Thanks to Mischa Gabowitsch for inducing me to look at page forty-five. Translated by Living in FIN. Photo of peacock butterfly courtesy of LuontoPortti

Eeva Kilpi, “The Dying Feed the Birds”

P3240023

Kuolevat syöttävät lintuja.
Siksi sanotaan että linnut tietävät kuolemaa.
Eläimet ymmärretään aina väärin.
Ajat ovat sellaiset että olisi sanottava joka hetki
jotain lopullista.
Olla niin lähellä maata
että kuulee mitä se sanoo,
tulla osaksi sen ääntä,
olla sen tahtoa ja tajuntaa,
palata siihen mitä on aina tiennyt.
Se on itsestään selvää
mutta ei yksinkertaista.
Moninaisuuden voi tajuta vain
koko olemuksellaan
eikä sen tajuamisesta enää halua pois.

The dying feed the birds.
So it is said birds presage death.
Animals are always misunderstood.
The times are such one should say something final
every instant.
Be so close to the earth
one hears what it says,
become a part of its voice,
be its will and consciousness,
go back to what has always been known.
That is self-evident
but not simple.
The manifold can be grasped only
by its entire essence
not by wanting to avoid grasping it anymore.

—Eeva Kilpi, Animalia (WSOY, 1987)

P5220092

Translation and photos by Living in FIN