Tag: Eeva Kilpi

Eeva Kilpi, “Last Summer”

hecksinductionhourLeave a comment

800px-Valtra_lumber_tractor_JyväskyläValtra tractor with lumber trailer in Jyväskylä, Finland, May 5, 2011. Photo by Antti Leppänen

Viime kesänä jolloin en kirjoittanut
Jumala lähetti minulle miehiä.
Tänä vuonna kirjoitan metsässä myöhään syksyyn
ja eikös Hän toimita minulle polttopuita:
rojauttaa yhtiön metsätraktorista
kasan pölkkyjä vanhan saunani viereen.
Hän antaa hartioihini voiman raahata
ne liiteriin.
Kuka tietää, vaikka Hän itse ilmestyisi
ne jonakin päivänä sahamaan.
Tarpeeni kaikki tietää.

Pirukin kiertää paikkaa,
kauppaa tontteja, viittilöi mökkiäni,
loitsii turhaan rajoja.

Ei pysty paha noita-akkaan
jok’ on liitossa Jumalan kanssa,
kainalossa Kaikkivallan.

Linnut lähtevät,
ruoho kuolee,
minä jään.

Luoja lempii salaa.

Last summer, when I wasn’t writing,
God sent me men.
This year I’m writing in the woods until late autumn,
and perhaps He shall fetch me firewood,
dragging a pile of logs
from the association’s lumber tractor over to my old sauna.
He shall give my shoulders the strength to schlep
them into the shed.
Who knows? Maybe He Himself would appear
one day to saw them.
He knows all my needs.

The Devil sidesteps the place.
Selling lots, he waves towards my cottage,
hexing the borders to no avail.

Evil can do no harm to the witch lady
what is in league with God,
in the Almighty’s armpit.

The birds leave,
the grass dies,
I am staying.

The Creator makes love on the sly.

Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), pp. 37–38. Translation by Thomas Campbell. Photo courtesy of Wikimedia Commons

 

Eeva Kilpi, “The Thistle, Autumn’s Late Bloomer”

hecksinductionhourLeave a comment

1024px-Aglais_urticae_LC0310

Ohdake, syksyn viimeinen kukkija.
Hillitty, vaalea sinipuna.
Vankka varsi, ei kaadu sateessa,
ei taitu tuulessa.
Piikkinen: selektiivisyyttä.

Latvassa nokkosperhonen.
Iso, uusi, vastakuoriutunut,
tuorein värein,
elämänsä viimeisessä vaiheessa:
perhosena, parhaimmillaan.

Ja tämä kaikki kerrottuna paljolla:
sankka, utuinen vyöhyke
lujuutta ja lepatusta — ennen kuolemaansa
kesä synnytti tällaisen ilmiön
hvyästelläkseen luomakuntaa.

Pikkulepinkäiset, myöhäänmuuttajat,
nököttävät katon reunalla
ja popsivat perhosia
joita ohdakemaa ruokkii.

Raskasta seurata sivusta
tätä luonnon tasapainoa ja harmoniaa.

Mutta mikä olisi oikea vaakakuppi?
Ryhtyä linnunpelätiksi.
Kitkeä ohdakkeet.
Perustaa kaalimaa?

Syksypä tietää:
lepinkäiset lähtevät,
perhosten aika jatkuu,
ohdake tuoksuu,
sulous rellestää.
On kaunista kuolla.

The thistle, autumn’s last bloomer.
A subdued pale violet.
A sturdy stem that neither falls in the rain
Nor breaks in the wind.
Prickly, selective.

A small tortoiseshell butterfly on the crown.
Big, new, freshly hatched,
its colors fresh,
in its life’s final phase:
a butterfly in its prime.

All of this multiplied many times:
a dense, nebulous zone
of fortitude and flutter before death.
Summer gave birth to this phenomenon
in order to take leave of creation.

Red-backed shrikes, late migrators,
sit still on the roof’s edge,
munching the butterflies
the thistle patch nourishes.

It’s painful to watch from the wings
as nature balances and harmonizes thus.

But what would strike the right balance?
Becoming a scarecrow?
Weeding the thistles?
Planting a cabbage patch?

Autumn knows, though.
The shrikes depart.
The time of the butterflies goes on.
The thistle is fragrant.
Grace revels.
Dying is beautiful.

Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), pp. 33–34. Translated by Living in FIN. Photo of a small tortoiseshell butterfly by Jörg Hempel. Courtesy of Wikipedia. The translation is dedicated to my mother on her birthday.

Eeva Kilpi, “It Suddenly Dawned on Me in the Night”

hecksinductionhourLeave a comment

P6280019

Yöllä minulle äkkiä valkeni:
se mies joka auttoi autoni käyntiin,
se oli sorsastaja.
Jokin sanoi minulle sen.
Metsässä tietää.

Nyt ymmärrän hänen pelästyneen katseensa
kun menin puhuttelemaan häntä.

Säikähti omaatuntoaan.

Ja minä: kehuin ja kiitin.

It suddenly dawned on me in the night.
The man who had helped get my car going
was a duck hunter.
Something had told me that.
One knows in the forest.

I now understood his frightened gaze
when I went to talk to him.

It had startled his conscience.

And me, I had praised and thanked him.

Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p. 30. Photo and translation by Living in FIN

Eeva Kilpi, “Common Plantain Cures”

hecksinductionhourLeave a comment

Piharatamo_1000x1000px

Rautalehti varpaitten välissä
parantaa jalkasienen,
jalkapohjasta se poistaa känsän,
nokkosenpolttamaan se erittää vasta-ainetta.
Sitä voi syödä.

Kuinka meillä on varaa
unohtaa tällainen tieto,
josta kaiken lisäksi
ainakin puolet on totta.

Common plantain cures
athlete’s foot between the toes,
removes calluses from soles,
secretes an antidote to nettle burns.
It is edible.

How can we afford
to forget such knowledge?
Everything else aside,
at least half of it is true.

Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p. 25. Translated by Thomas Campbell. Photo courtesy of Frantsila.com

Eeva Kilpi, “The Broker Wades in the Hay”

hecksinductionhourLeave a comment

P6240087 (2)

Välittäjä kahlaa heinässä
kiertää taloa mustat lasit silmillä
maha pullottaen,
levittää käsiään: “Tästä menee raja.”
“Tuo metsä tuolla.” “Tämä ranta tässä.”
Ostajat nyökkäilevät. Nostavat korkealle jalkojaan.

Näin istuu pöllö puun kolossa,
odottaa vavisten
että luonnonystävät lähtisivät.

The broker wades in the hay,
rounds the house, black glasses over his eyes,
belly bulging,
and spreads his hands. “That’s the boundary.”
“That forest there.” “This beach here.”
The buyers nod. They lift their feet high.

An owl sits in the hollow of a tree,
trembling as it waits
for the nature lovers to leave.

Source: Eeva Kilpi, Terveisin (WSOY, 1976), p. 22. Photo and translation by Living in FIN

Eeva Kilpi, “The Forest Is Joy”

hecksinductionhourLeave a comment

IMG_3072

Metsä on iloa.
Siksi jätän teille kallioita, poikani,
ja metsää niiden ympärillä.
Kallioilta näkee Karjalaan
ja sinne, kuusenlatvojen taakse
voi kuvitella äidin lapsuuden
ja mummin ja vaarin lapsuuden
sinne voi kuvitella
myös teidän lastenlastenne lapsuuden,
se on luvallista
se on sallittua
se on mahdollista
“ei silmä ossaa ota”
ja vaikka ottaisikin
se olisi oikein.
Siellä ovät teidän vaarinne metsät
äitinne rannat
ja rantapolut
laitumet joilla hän paimensi lehmiä,
lähde jonne nappuri upotti mehupullot
ja ne säilyivät siellä yli talvisodan,
yli välirauhan ja uuden sodan.
Ja kun hän kolme vuotta myöhemmin
kesällä neljäkymmentäkaksi
palasi ja upotti kätensä lähteeseen
ne tervehtivät häntä ehjinä, sileinä, raikkaina
kuin kärsivällisesti odottaneet
piilotetut lapset.
Ja mehu oli hyvää.

The forest is joy.
I shall thus leave you the rocks and crags, my boys,
and the forest in their midst.
Karelia can be seen from the cliffs
and there, beyond the tops of the firs,
you can picture Mother’s childhood
and Grandma and Grandpa’s childhood.
You can picture
your grandchildren’s childhood as well.
It is legal,
it is permissible,
it is possible.
“It’s not the eye that takes part.”
Even if it did take,
it would be right.
Your grandpa’s forests are there,
your mother’s beaches,
the shoreline paths
where she herded cows to pasture,
and the spring where the neighbor submerged juice bottles.
They were preserved there over the Winter War,
over the truce and the new war.
When, three years later,
in the summer of forty-three,
he returned and plunged his hand into the spring,
they greeted him intact, smooth, and fresh,
like hidden children who had been waiting patiently.
The juice was good.

Source: Eeva Kilpi, Perhonen ylittää tien (WSOY, 2000), p. 451. Photo and translation by Living in FIN

Eeva Kilpi, “A Song of the Love of Trees and Animals”

hecksinductionhourLeave a comment

P7220076

Eeva Kilpi
Laulu rakkaudesta puihin ja eläimiin

Nyt minä laulan rakkaudesta
puihin ja kukkiin ja eläimiin.
Pysähdy, katso, ne vaarassa ovat,
suojele niitä, oi suojele niitä.

Tervehdi kukkaa, kumarra sille,
polvistu lehdokin edessä.
Anna sen kasvaa, älä taita ja tallaa,
se kuihtuu sinun vaasisi vedessä.

Anna sen kasvaa, anna sen olla,
se on olento siinä kuin sinäkin.
Joka ruoho tuntee, joka eläin pelkää,
se on kohtalotoveri ihmisen.

Minä laulan sinulle rakkaudesta
puihin ja metsiin ja harjuihin.
Pysähdy, katso, ne silmissä siintää.
Oi, että siintäisi vastakin.

Ei ole ihminen tuhonnut vielä
kaikkea metsää, onneksi ei.
Pahaa on tehty, paljon on mennyt,
niin monta korpea ahneus vei.

Vaan yhä minä laulan voimasta jonka
vain metsä voi antaa sydämeen,
voimasta joka saloilta huokuu
avuksi tuskaan ja sairauteen.

Oi veljeni kuusi, siskoni koivu,
mäntyni, haapani, leppäni oi,
vaahtera, paju, paatsama, tuomi,
pihlajat, katajat kansani,

joukkoonne minut ottakaa mukaan,
syliinne minut sulkekaa,
suruni teidän suruunne liitän,
hätäni teidän kanssanne jaan.

Yhä kukkii niitty, lentää höyty,
puhkeaa silmu ja lehti ja nuppu,
yhä venyy norkko ja punertaa käpy,
tuoksuu neulanen, pihka ja suo.

Olen mutaa ja suota, olen sieni ja sammal,
olen mättäällä karpalo, lakka ja kyy.
Samaa kipua kannan, samoin säikyn ja pelkään,
minä pyydän vain olla, en osta, en myy.

Minä laulan vielä rakkaudesta
lintuihin, mäyriin ja ilveksiin.
Ne vaarassa ovat, kuolema vaanii,
suojele niitä, oi suojele niin.

Eläimen silmistä jumala katsoo
sinua silmiin, tunnetko sen?
Älä käänny pois, älä pakene, torju,
kohtaa totuus surullinen.

Kohtaa eläimen jumalan-katse,
sinulta apua pyytää se nyt.
Rauhaa ja oikeutta se vaatii,
Jumala sortoon on kyllästynyt.

Jätä lehdot ja kummut jumalan käydä,
rannat jumalan soudella,
jumalan lentää ja jumalan kukkia,
jumalan uida ja pöristä.

Vapauteen vangittu elämä kaikki,
ihminen, kahleet kaikilta pois!
Ei ole luonto vain ihmistä varten,
luonto on luojasi, muista se.

Oi veljeni puu, oi siskoni heinä,
oi sukuni suuri: eläimet.
Samaa kudetta ollaan, samaa verta ja tuhkaa,
samaa ahdistusta ja unelmaa.

P7220009

Eeva Kilpi
A Song of the Love of Trees and Animals

Now I shall sing of the love
of trees and flowers and animals.
Stop and look: they are in danger.
Protect them, o protect them.

Greet the flower, bow to it.
Kneel before the grove.
Let it grow: don’t trample and break it.
It will wither in your vase’s water.

Let it grow, let it be.
It is a being in the same way you are.
Every blade of grass feels, every animal knows fear.
It shares man’s plight.

I shall sing to you of the love
of trees and woods and ridges.
Stop and look: they loom before your eyes.
Oh, would that they would go on looming.

Man has not yet destroyed
all the woods, fortunately.
Bad things have been done, much has been lost.
Avarice has consumed so much wildnerness.

But still I shall sing of the power
only the forest can grant the heart,
the power emanating from the wilds,
helping us bear anguish and illness.

O brother pine, sister birch,
my pine, my aspen, my alder,
maple, willow, buckthorn, hackberry,
rowan, the junipers of my people,

take me into your throng,
enclose me in your embrace.
I shall join my sorrow with your sorrow,
I shall share my distress with you.

The meadow still blossoms, the fuzz flies.
Bud and leaf still burst open.
The catkin still stretches, and the cone reddens.
Needle, resin, and swamp are redolent still.

I am mud and swamp. I am mushroom and moss.
I am cranberry, cloudberry, and viper in a hassock.
I endure the same pain. I spook and scare the same way.
I just ask to be. I neither buy nor sell.

I shall also sing of the love
of birds, badgers, and lynx.
They are in danger: death stalks them.
Protect them, o protect them.

God looks through animal’s eye
into your eyes. Do you feel it?
Don’t turn away, don’t run away—fight back.
Face the sad truth.

Face animal’s God-gaze.
It asks you now for help.
It demands peace and justice.
God is weary of the oppression.

Let God’s groves and hillocks grow.
Let God’s beaches go for a row.
Let God fly and let God flower.
Let God swim and buzz.

Free all captive life,
man, remove the chains from everything!
There is no nature for man alone.
Remember nature is your creator.

O brother tree, o sister grass.
O my great family of animals.
We are made of the same weft, the same blood and ash,
the same anguish, the same dreams.

P7200622

Originally published in Eeva Kilpi, Animalia (WSOY, 1987). Translation and photos by Living in FIN

Eeva Kilpi, “Tansies”

hecksinductionhourLeave a comment

Pietaryrtti_IMG_4701

Viimeinen päivä.
Ja säätiedotuskin niin kaunis:
Lämmin lounaan ja lännen välinen ilmavirtaus
vallitsee Suomessa.

Lähtiessäni totean:
pietaryrttejä piha täynnä.
Koko kesän olen lukenut:
tulee, ei tule, rakastaa, ei.

Pietaryrtti_IMG_9912

The last day.
The weather forecast is so beautiful.
A warm southwesterly westerly wind
prevails over Finland.

As I leave I note
the yard is full of tansies.
I counted them the whole summer long.
Loves me, loves me not. He’ll come, he won’t.

Originally published in Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972). Translated by Living in FIN. Photos courtesy of Luonnossa

Eeva Kilpi, “I Finally Plucked Up My Courage”

hecksinductionhourLeave a comment

Finland’s 100th Independence Day is almost over, but I wanted to say happy birthday to my favorite country by exercising a little of the independence it has afforded me by giving me a whole new language, a language I never imagined I’d be learning until nine years ago, and the miracle of meeting wise, tender, witty souls in the medium of that language.

I’m especially grateful to Finland and Finnish for acquainting me with the great Finnish writer Eeva Kilpi, whose novels, short stories, memoirs, essays, and poems should be translated into more languages. They are mostly as dissimilar as two writers could be, but occasionally she reminds me of the great Czeslaw Milosz. But mostly she reminds me of herself, which is always the real sign of a great writer.

This is just the next poem from her first collection, A Song about Love and Other Poems, published in 1972 (after she was already famous for her prose works), which I’m now translating all the way through.

It’s not patriotic at all, and has nothing to do with Independence Day, but it does have something to do with independence. LIF

haarapaaskyt

Nyt minä lopulta rohkaisin mieleni,
soitin hänelle lennättimestä ja sanoin:
Tämä on Eeva Mikkelistä päivää.
Mitä sinulle kuuluu?
Minä lähden tältä kesältä torstaina.
Houkuttaisiko sinua sitä ennen
tulla vielä kerran käymään täällä?

Minulla on kiireitä, hän sanoi, ikävä kyllä,
eikö sinulle sopisi joskus myöhemmin syksyllä?

Riippuu pääskysistä, minä vastasin,
jos ne ehtivät lähteä ennen minua,
suljen ikkunan enkä enää tule.

Vai niin, hän sanoi. Mitenkähän se oikein on,
minulla hälyttää nyt valitettavasti toinen puhelin.
Mutta kun tulet kaupunkiin niin otetaan yhteyttä.

Suon kohdalla muistin miten se oli:
Laurilta laumaan, Pertulta pois.

Ja minä olin meinannut jo Maunona.

•••••••

I finally plucked up my courage.
I called him from the telegraph and said,
This is Eeva, calling from Mikkeli, hello.
How are you?
I’m wrapping up the summer on Thursday.
Could you be tempted before then
to come here again for a visit?

Sadly, he said, I’m busy.
Would it work for you sometime later in the fall?

It depends on the swallows, I replied.
If they manage to leave before me,
I’ll close the window and not come back.

Is that so? he said. Whatever the matter is,
unfortunately, my other phone is buzzing now.
But when you come to the city, we’ll get in touch.

Under my breath I remembered how the saying went.
“The birds flock on Lauri’s, and fly away on Perttu’s.”

And I was going to be a Mauno.*

* In the Finnish Lutheran calendar, Lauri’s nameday is August 10, while Perttu’s nameday is August 24. Mauno’s nameday is August 19. The equivalents of these men’s first names in English are Lawrence, Bartholemew, and Magnus.

Originally published in Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972). Translated by Living in FIN. Photo courtesy of Irman Kuvia

Eeva Kilpi, “A Strange Tongue”

hecksinductionhourLeave a comment

SONY DSC

Tällä hetkellä jaksan lukea
vain kirjailijaelämäkertoja:
miten vaikeaa heillä on ollut;
ja sitä kirjaa josta pidit.

Joka ilta katson yhtä kiveä tien päässä,
mutta se pysyy kivenä.
Ja yksi horsma mäellä
osoittautuu aina vain horsmaksi.

Mutta aamuisin jokin kummallinen kieli
avartaa mieleni hetkeksi
ikään kuin se olisi olemassa
ja me osaisimme sitä.

••••••••

At the moment I can stand to read
only biographies of writers
(how hard they have had it)
and the book you liked.

Every evening I look at the same rock at the road’s end,
but it goes on being a rock,
and the one fireweed on the hilltop
always turns out to be a mere fireweed.

But in the mornings a strange tongue
expands my mind for a while,
as if it really existed
and we could speak it.

Originally published in Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972). Translated by Living in FIN. Photo courtesy of Wikimedia Commons