Hannu Salakka, “It Cools Slowly”

kaupungintalo.jpgImatra City Hall, Summer 2018

Viilenee hitaasti,
miedot tuoksut kohoavat aaltoina.
Valvoa myöhään, herätä varhain,
olla jouten koko pitkän päivän.
Mutta jokin huolestuttaa.
Ehkä kadonnut taito päästä irti asioista,
jotka eivät tapahdu täällä.

It cools slowly,
the mild smells rising in waves.
Staying up late, waking up early,
being idle all the livelong day.
But there is something troubling.
Perhaps the lost skill of breaking free of things
that did not happen here.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 156. Photo and translation by Living in FIN

Hannu Salakka, “Citizen”

DSCN3689.jpg

Kansalainen

Minun maani
johon olen kahlehdittu.
Minulla on maani kieli ja kansalaisuus
ja uskontunnustus.

Voin kävellä ja elää ja kulkea
ja muuttaa paikasta toiseen.

Maani on ottanut omakseen kasvoni,
nimeni,
tapani puhua ja tehdä
ja kirjoittanut sen kaiken muistiin.

Sillä on virkapuku ja vähän tukkaa,
se pyytää puheilleen
ja karjuu vasten kasvoja
mutta jätän ymmärtämättä,
ajattelen vain mitä se tulee maksamaan.

Jos sillä olisi sääri,
potkaisin sitä säären.
Jos se olisi näkyvästi julma
en anoisi mitään
vaan jäisin seisaalleni.

Mutta se ei ole kukaan.

Ei ketään kahleen toisessa päässä,
kahle ei vain anna periksi.

Olen tällä tiellä, elän ja kävelen.

Citizen

Country of mine
to which I am shackled.
Country whose tongue and nationality
and creed are mine.

I can walk and live and travel
and move from place to place.

My country has coopted my face,
my name,
my manner of speaking and doing things
and written it all down.

It has a uniform and sparse hair.
It asks to say its piece
and bellows in people’s faces.
But I left the fool,
thinking only what I would have to pay.

If it had a shin,
I would kick its shin.
If it were conspicuously cruel,
I would not plead for anything,
but I would remain standing.

It is nobody, though.

There is no one on the other end of the shackles.
The shackles just don’t buckle.

I am on this road, living and walking.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 284–285. Translation and photo by Thomas H. Campbell

Hannu Salakka, “Since When Have I Always Lied?”

A view of the abandoned Tiuru Hospital, Tiuruniemi, South Karelia, 5 September 2018. Photo by Living in FIN

Mietin, mistä alkaen olen aina valehdellut,
keksinyt, sepittänyt, muistanut tahallani väärin,
muuttanut merkityksiä?
Sitten siitä tuli toinen luonto,
työ,
enkä enää välittänyt tietää
mikä minuun oli mennyt.

Väsyn ihmisiin helposti
enkä välitä heistä enää,
mutta heti kun olen yksin alan kaivata
jotakin toista,
seurassa nauran, juhlin, juttelen, keksin tarinoita,
mutta heti kun tuli hetkikin hiljaista
annan sijan
sisälläni asuvalle
täsmälleen itseni kokoiselle erakolle
joka on vaiti
toreilla, ruuhkabusseissa, pääkaupunkien kaduilla;
vain jossain kaukaisessa erämaan kolkassa
saattaa törmätä kummajaiseen
joka heti alkaa jutella jokaiselle kuin vanhalle tuttavalle.

En ole nähnyt paikkaa
jossa en olisi halunnut käydä, mutta vain käydä,
jotkut muistelevat mennyttä,
suunnittelevat tulevaisuuttaan,
minä elän tätä päivää,
en mieti iltaan saakka,
se kuitenkin tulee, väsyn,
menen toiseen huoneeseen, alan nukkua,
tai kävelen kadulla,
jos minut nähdään,
käännyn jostain kulmasta ja katoan,
ei kukaan saa minua elämästäni kiinni.

I was wondering: since when have I always lied,
concocted, made up, deliberately recalled things wrongly,
changed the sense of things?
It later became second nature,
work.
I no longer cared to know
what had gotten into me.

I tire of people easily.
I don’t care about them anymore.
But as soon as I’m alone, I miss
someone else,
laughing, partying, chatting, making up stories in company.
But as soon as it has become quiet for a second,
I give way
to the loner living inside me,
exactly my same size,
who is silent
at markets, on crowded buses, in city streets.
Only in a distant corner of the wilderness
might you run into an oddball
who immediately chats to everyone like an old buddy.

I haven’t seen a place
where I wouldn’t want to go, but only go.
Some remember the past,
plan their future.
I live this day,
I don’t think until evening.
Nevertheless, it comes. I am tired,
I go to another room and sleep.
Or I walk down the street.
If I am seen,
I turn a corner and disappear.
No one catches me out in my life.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), pp. 536–537. Translated by Thomas H. Campbell

Hannu Salakka, “Father’s Faded Shirtback”

The demolition of Mansikkala School, Imatra, South Karelia, 16 June 2018. Photo by Living in FIN

Isän kauhtunut paidanselkä
pullistelee tuulessa.
En edes yritä kipittää hänen edelleen.
Sitten hän pysähtyy, kääntyy ja katsoo minuun
ja sanoo:
tulee vain tänne,
ei täällä ole mitään pelkäämistaä.
Ja minä hullu uskon häntä.
Ja niin joudun kauas tulevaisuuteen.

Father’s faded shirtback
swells in the wind.
I don’t even try to scurry in front of him.
Then he stops, turns, looks at me, and says,
“It’s only coming.
There’s nothing to fear.”
I am crazy enough to believe him.
And so I would wind up far in the future.

Source: Hannu Salakka, Kuin unessa viipyen (Otava, 1990), p. 587. Translated by Thomas H. Campbell

Egg Sauce

egg sauce

Egg Sauce for New Potatoes
Kati Pohja
Meillä kotona

Egg sauce is the best friend of summertime’s new potatoes. And it is super easy to make!

Ingredients (4 servings)

  • 6 eggs
  • 2 tbsp margarine
  • 3 tbsp flour
  • 7 dl milk
  • 1–2 green onions
  • 1 tsp salt
  • ½ tsp white pepper
  • ½ dl chives

Directions

Cooking time: 25 min

  1. Boil the eggs hard.
  2. Melt the margarine in a pot. Add the flour while stirring. Bring the mixture to a boil. Add the milk, constantly stirring. Bring to a boil and simmer on low heat for about 10 minutes.
  3. Dice the boiled eggs. Dice the green onions, including the stems.
  4. Add the salt, white pepper, diced eggs, and diced onions. Heat the egg sauce for a while. Dice the chives and add to the sauce. Serve the egg sauce with new potatoes.

Photo by Joonas Vuorinen. Translated by Living in FIN. Dedicated to Karelia native Leokadia Frenkel on her fiftieth birthday

Vilja-Tuulia Huotarinen, “Bandages”

dscn1579

Laastareita on mukana,
kaiken voi korjata, paikata, peitota.
Tehdä eheäksi. Vartalo on neulanpistoja täynnä,
koruommel kun suojaväri,
kokoon harsitut saumat terälehtien hiussuonet.
Kaiken varalta en halua parantua.
Sormenpäähän nousee tumma nuppu,
tuskin aavistuksen kokoinen

alan puhaltaa

ja kukka aukeaa, valtoimenaan.
Ratamonlehdet joutavat mennä
ja jokainen kaunis sana maatuu,
kaatuu astiakaapin lautasrivistö.
Langanpäät sulavat suolaan.
Tähän tulee sydämenlyönti,
valonkatkaisijan kipakka isku.

* * * * *

Bandages we have.
Everything can be mended, patched, defeated.
Made whole. The body is chockablock with stitches,
embroidery as protective coloring,
seams caulked together, capillaries of petals.
To be on the safe side, I don’t want to get better.
A dark bud thrusts into the fingertip,
the size barely suggested

inflating the areola

and the flower opens, riotously.
The plantain leaves have to go,
every lovely word decomposes,
and the plates stacked in the cupboard collapse.
The thread ends dissolve in the salt.
The heartbeat comes to this,
The light switch’s sudden attack.

Source: Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 33. Photo and translation by Thomas H. Campbell

Vilja-Tuulia Huotarinen, “Everything Must Be Imagined”

kauppakatu disaster

Kaikki on kuviteltava, jos mielii pysyä hengissä.
Kun nurkan takaa huutaa pum, ei tiedä, keneen osuu.
Piha on ei kenenkään maat, ruumiit makaavat rauhassa,
hipihiljaa vieri veressä. Teen keinussa kieppejä kaksitoista
kertaa peräkkäin, en ole aivan terve. Puut ovat tänään vaiti,
vain Drakenit vihlovat ilmaa, kovaa ja korkealta laulan
radion päälle.

Olen vanha, ehkä kymmenen vuotta. Humallun tuskasta,
kepeistä suruista tulee krapula. Keittiöön laskeutuu kirpeä
napalmi ja uunissa tuoksuu vehnäs. Syön rusinat
yksitellen jokaisen pullan päältä.

* * * * *

Everything must be imagined if you want to stay alive.
When you shout “Bang!” from round the corner, you don’t know who you’ll hit.
The yard is no man’s land. The bodies lie in peace,
quite quietly, side by side, bloodied. I do twelve twirls in a row
on the swing. I’m not entirely well. Today the trees are still,
only the Drakens grate the air. I sing loud and high
over the radio.

I’m old, maybe ten. I’m drunk on suffering,
easy woes give me a hangover. Acrid napalm
settles on the kitchen, the oven smells of rolls. I eat the raisins
one by one from the top of each and every bun.

Source: Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 56. Photo and translation by Thomas H. Campbell