Vilja-Tuulia Huotarinen, “School Encourages the Imagination”

DSCN2149

Koulu tukee mielikuvitusta,
meidät kävelytetään museoon.
Maalauksissa naiset kampaavat alasti ja selkä kyyryssä
keltaisessa huoneessa. Teema on toistuva.
Pellot lämpiävät lanteilla, auringonkukat
kiertyvät henkensä kaupalla kohti sineä, himon silmää.
Taivaalla kultaiset, raskaat kehykset.

Simpukkasuu kääntyy ja kuiskii pienin hengenvedoin:
Kuolenko mä kun mä en saa unta?
Jossain käynnistetään sirkkeli
ja ajattelen terää joka viiltää nopeasti ja syvään.
Joku sanoo hys ja simpukkasuu lopettaa:
Ei mulla muuta moi.

Menemme museon myymälään ja alan etsiaä julistetta seinälle.
Simpukkasuun sormet ovat hikiset sipulinvarret
ja hänen kaulansa ulottuu joka hetki ylemmäs,
puut, metsät enää vain kukkakeppejä, niin korkealle hän venyy.
Ajattelen terää joka viiltäisi niin nopeasti ja syvään,
että kaikki muu tuntuisi sillä hetkellä yhdentekevältä.
Enkä minä julistetta täältä löydä, myöhemmin vasta,
vuosien päästä kun se on valmis.

•••••

School encourages the imagination.
They walk us over to the museum.
In paintings, naked women comb their hair, backs hunched,
in a yellow room. The subject is recurrent.
Hips warm the fields, the sunflowers
turn their breath in spades towards the blue, the eye of lust.
The heavens are chockablock with heavy golden frames.

The clamshell turns and whispers, slightly gasping,
“Do I die when I cannot sleep?”
Sometimes a circular saw kicks in,
and I think of a blade that slashes quickly and deeply.
Someone says “Hush!” and the clamshell wraps it up,
“I haven’t got anything else. Cheers.”

We go to the museum store, and I look for a wall poster.
The clamshell’s fingers are sweaty onion stalks,
and her neck extends higher each instant.
The trees and forests are mere beanstalks, she stretches so high.
I think of a blade that slashes so quickly and deeply
everyone else would feel indifferent at that moment.
Nor do I find a poster there. Only later,
after years when it was ready.

—Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 45. Translation and photo by Living in FIN. Dedicated, belatedly, to Alexander Skidan on his birthday.

Vilja-Tuulia Huotarinen, “In Finnish Class”

DSCN2106 (2)

Äidinkielen tunnilla luetaan AI, YÖ, UI.
Ei siitä viisaaksi tule, mutta valitettavasti ei hulluksikaan.
Luistinradan takana on tilaa tapella.
Niitä kiusataan, jotka uskovat liikaa
sekä Mari-Orvokkia.

Näkinkenkärintainen tyttö kutsuu jäälle paritanssiin.
Tirsk tirsk sahaamme samaan suuntaan piirin poikki.
Äidinkielen tunnilla käännetään sivu.
OI EI, AL-LI, EI VOI.

Koulun jälkeen kävelemme pakkasessa kanalaan,
kuljetamme kananmunan huopien välissä patjan alle
ja sidomme viiden villahuivin sisään.
Jonain päivänä tapahtuu: kuori kopsahtaa rikki
ja linnunpoika rääkäisee ensimmäisen kerran.

§§§§§

In Finnish class, we read ouch, night, swim.
It won’t make you smart, but unfortunately it won’t make you crazy.
There’s a place for fighting behind the skating rink.
They bully Mari-Orvokki
and the ones who believe too much.

A seashell-chested girl invites me on the ice for a pairs dance.
Giggle, giggle, we saw across the circle in the same direction.
We translate a page in Finnish class.
Oh no, oldsquaw, cannot.

After school, we walk to the henhouse in the cold.
We carry an egg between blankets and put it under a mattress
wrapping it in five wool scarves.
Someday it will happen: the shell smashed to smithereens,
the chick will let loose its first squawk.

—Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 41. Translation and photo by Living in FIN

Vilja-Tuulia Huotarinen, “Our Golden-Brown Heads”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän kullanruskeat päämme ovat kumartuneet
toisiaan vasten, kynä rapisee hiiren jälkiä, suu avautuu
välillä leijonan kokoiseen haukotukseen, mutta sieraimet
värähtävät valppaasti. Nyt tehdään salaisuuksia. Avaudutaan.
Liittoudutaan. Kuuntelen ekassa pulpetissa Eleanor Rigbya
joka laulaa ikkunalaudalla, jalat eivät mahdu enää
pulpetin alle, katson lasin läpi mustia haavoja
koivujen kyljissä, hiiltyneitä arpia tiukan valon syleilyssä.

Kun tunti loppuu ja sujautamme paperit reppuun,
näen hänen reunamerkintänsä: tähtiä marginaaleissa,
kirkkaita kovia terässiipisiä ikuisia.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Our golden-brown heads are stooped
towards each other, pencils scratch mouse tracks, mouths open
occasionally into lion-sized yawns, but nostrils
vibrate vigilantly. Secrets are made. They are revealed.
Alliances are formed. At the first desk I listen to Eleanor Rigby
singing in the windowsill. Legs no longer fit
under the desk. I look through glass at black wounds
on the birch sides, charred scars in the taut light’s embraces.

When the lesson ends and we slip our papers into rucksacks,
I see his edge markings: stars in the margins,
bright hard steel-winged everlasting.

— Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 42.

Photo of former Savikanta School (Imatra, South Karelia) and translation by Living in FIN