Vesipisaroiden kirkkaat helmet välähtävät hämähäkinverkossa,
myrskystä tyyneen aamuun käännähtäneellä pyykkinarulla.
Ja on hiljaista.
Aurinko lehahtaa lukkina sen raukeaan keskukseen,
ahmii yönkosteat saaliinsa.
Kunnes on keskipäivä eikä muuta tapahdu.
Viinimarjapensaat raivosivat pimeässä tuulessa
kuin törkeästi
liian monta nukkujaa pidättelevät teltat.
Siittävät muistissa vieläkin jälkeläisiään,
jotka syntyivät vuosia sitten kun maa oli kylmä
ja leirin aamiaislihapullat lautasella
näyttivät pöllön oksennuspalloilta.
Jonkin linnun hysteria, joka alkaa vaatia itselleen
uutta tulkintaa,
sitten oravassa laukeavan ajan syöksy läpi nurmikon
todistavat että jokin on ehdottomasti olemassa.
Sillä on minunhajuinen ääni,
minunvärinen valottunut ilme.
Limpid pearls, drops of water glisten in a spider’s web,
in the morning calm on a clothesline twisted by the storm.
And it’s quiet.
The sun wafts like a daddy longlegs into its languid center,
devouring its nightmoist prey.
Until it’s noon and nothing else happens.
The currant bushes raged in the dark wind
like an indecent
mob of sleepers clutching tents.
In their memories they sire even more offspring,
born years ago when the ground was cold
and the breakfast meatballs on the plate at camp
resembled owl pellets.
A bird’s hysteria, which begins insisting
on its own new rendition,
then the ejaculation time’s dash across the lawn in the squirrel
testify that something definitely exists.
It has a voice that smells like me,
an exposed expression my color.
— Jouni Inkala, Tässä sen reuna (WSOY, 1992)
Translated by Living in FIN. Original courtesy of Electric Verses. Photo courtesy of MTV Uutiset
Living in FIN 